Venetsiassa tapahtuu kummia just nyt.

Niin ihana olla kotona – kotona. Me muutettiin vihdoin viikonloppuna. Tällä hetkellä en voisi olla onnellisempi katosta pään päällä ja omasta sängystä.

Ulkona sataa KAATAMALLA. Vettä vaakatasossa. Marmorikuulan kokoisia rakeita. Vaille seitsemältä alkoi salamointi ja päästiin italian tunnilta aikaisemmin vain siksi, että opettaja halusi ehtiä kotiin ennen sateen alkua. Itse pääsin juuri kotikanaalin varrelle, kun ensimmäiset tiskirätin kokoiset sadepisarat iski maahan.

Jep, kuvassa rakeista valkoisena oleva maa. Venetsiassa. Syyskuussa. Hullua!

En vieläkään käsitä, miten talot täällä pysyy pystyssä. Aqua alta on jo parille suomalaistytölle aika eksoottinen kokemus – se että talon alakerroksiin oikeasti tulvii vettä sisään tuntuu käsittämättömältä. Mutta se että taloon oikeasti sataa vettä sisään… Ämpäreille, kattiloille sun muille tuli käyttöä. Kämppispojilla oli hauskaa, kun me pohjoisen tytöt juostiin vuorotellen rätti kädessä, vuorotellen kännykän kameroiden kanssa huoneesta toiseen 😀 (Olisin laittanut videokuvaa, mutta tietokone/internet ei suostunut yhteistyöhön…) Kuulemma kyseessä kuitenkin epätavallinen tilanne myös Venetsian mittakaavassa, koskaan aiemmin sade ole päässyt sisälle katosta. Kerrankin onni oli myös meidän puolella. Meidän huone taitaa tällä hetkellä olla ainut vedeltä säästynyt tila.

Rakastan tällaisia iltoja; istua sisällä juomassa teetä ja kuunnella kun sade hakkaa kattoon. Harmi vaan että suunniteltu kauppareissu jäi tekemättä. Illalliseksi siis suklaata ja valtava kulho mysliä! Huomenna ainoastaan iltaluento ja ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki taas lähteä aamulenkille, mutta saa nähdä pääseekö täältä huomenna ulos ollenkaan.

Pakko hankkia kumisaappaat ja pian!

Kaksi viikkoa Italiassa tuli täyteen eilen. Kaksi viikkoa, neljätoista päivää, 336 tuntia. Aika joka tuntuu samaan aikaan pieneltä iäisyydeltä ja samaan aikaan lähtölaskennalta jollekin paljon suuremmalle. Jo näihin viimeisiin päiviin on mahtunut niin paljon uutta, uusia ihmisiä, uusia kasvoja, nimiä, uusia rakennuksia ja uusia saaria, uusi yliopisto ja uudet tavat…

Viikon blogihiljaiseloon ei siis ole varsinaista kunnon hyvää syytä ja voin rehellisesti sanoa, että olen pahoillani kaikille, jotka ovat odottaneet minulta jonkinlaista elonmerkkiä useampaan otteeseen, mutta laiskuudesta en ainakaan ota syytettä vastaan! Päivät ovat täällä aamusta iltaan niin täynnä kaikenlaista, että illalla(/yöllä) en voi ajatella edes muuta kuin tyytyväisenä sänkyyn kaatumista ja peiton korviin vetämistä.

Toissapäivänä hankittiin vihdoin Ninnin kanssa VenetziaUnica kortit, paikallinen matkakortti kyseessä siis, nämä kortit vaan oikeuttavat venetsialaisen julkisen liikenteen käyttöön. Koulumatkat taittuu täällä siis jatkossa ainakin osittain vesibusseilla – usein käveleminen paikasta toiseen on nopeampaa (jos vaan välttää eksymisen ja tähän ollaan kyllä Ninnin kanssa jo aika hyvin opittu katuja moneen kertaan tallaamalla). Ja sitten on paikkoja, jonne vaporettokyyti on pakollinen kuten History of Venice kurssin luennot Venice International Universityssä San Servolon saarella. Vesibussilla kulkemiseen kestää vielä tottua: tasapainoaisti varsinkin on iltaisin vielä usein aivan sekaisin. Sunnuntaina olin käytännössä koko päivän meren päällä ja illalla kotiin pimenevässä kaupungissa kulkiessa tuntui kuin meri olisi seurannut aaltoineen mukana. Vielä silmät sulkiessa tuntui siltä kun olisin heilunut aaltojen mukana. Meri tuudittaa uneen…

Niin paljon mistä kirjoittaa, etten tiedä mistä kirjoittaisin. Oikeastaan en jaksaisi kirjoittaa yhtään mitään. Monia asioita on pyöritellyt viime päivinä päässä niin paljon, ettei samoja ajatuksia jaksaisi muotoilla sanoiksi ja lauseiksi tänne. Tiivistettynä: ai että olen onnellinen, että olen täällä. Ja samaan aikaan: ai että miten rankat kaksi viikkoa tässä onkaan olleet takana.

Viime viikon prioriteetti numero yksi oli asunnon löytäminen. Viikonlopun olinkin sitten kiinni vaihto-opiskelijoille tarkoitetuissa erinäisissä ohjelmissa. Tämän viikon prioriteetti numero yksi on taas ollut koulun aloitus. Voi että kun se olisikin ollut niin helppoa kuin miltä yksi lause saa sen kuulostamaan. Vaan ei.

Venetsiassa on kaksi yliopistoa, Ca’Foscari University of Venice ja Venice International University (VIU). Itse olen kirjoilla vaihto-oppilaana ensimmäisessä mutta Ca’ Foscarin opiskelijat voivat ottaa kursseja myös VIU:n puolelta. Molemmat yliopistot ovat yllättävän kansainvälisiä, vaihto-oppilaita on paljon ja kursseja tarjotaan monia myös englanninkielisinä (VIU:n kurssit itse asiassa kaikki englanniksi). Oma italian taitoni ei vielä oikein riitä historian opiskeluun, joten olin varautunut ottamaan aluksi vaihto-opiskelijoille erikoisesti tarkoitettuja Venetsian ja Italian historiaan paneutuvia englanninkielisiä kursseja: vaan kuinka ollakaan: kaikki kurssit on jostain syytä laitettu iltaan 16.30-19 ja vieläpä samaan aikaan kun vaihto-opiskelijoille tarkoitetut italian kielen kurssit. Lisäksi koko maanantain sain odottaa illan Italian tuntia ja siellä pidettävää placement testiä, joka käytännössä määräsi sen mihin ryhmään päädyin ja samalla mihin aikaan omat luentoni pidetään.

Maanantai oli kauhea päivä: no more about it. Mutta se yksi päivä luennolta toiseen juoksemista, jonotusta, odottelua, byrokratiaa, kurssien pyörittelyä, turhautumista, väsyneitä askelia tarvittiin, jotta lukujärjestys on vihdoin kasassa. Maanantai tiivistyy minusta aika hyvin kolmeen mielikuvaan.

1. Minä juoksemassa aamulla turisteja kuhisevan San Marcon aukion läpi (pulut hyppii rääkyen karkuun) vaporettoon, joka lopulta lähtikin myöhemmin kuin luulin

2. Minä ja Ninni täysin turhautuneina manaamassa maanrakoon italialaista koulusysteemiä, asiakaspalvelun törkeyttä, byrokratiaa ja oikeastaan kaikkea mahdollista ei-kunnolla-toimivaa (saksalaisella Philillä oli erityisen hauskaa seurata kahden vihaisen suomalaistytön vaahtoamista)

3. Ilta, me ja valtava kulho kesäkurpitsaa ja kermaista juustopastaa ja vihdoin täydellinen välinpitämätön zen-fiilis: carefree italian attitude – we’re goming there!

Ja nyt kun sain lukkarin vihdoin toimimaan ja palat loksahtelemaan kohdalleen odotan itse asiassa aika innolla opintojen kunnolla käyntiin lähtemistä. Tältä tulevan syksyn ohjelma näyttää:

Erityisen innoissani juuri nyt olen italian opiskelusta ja Venetsian historiaan pureutumisesta. Italiaa olen opiskellut aiemmin lukiossa kolme vuotta ja myöhemmin muutaman kurssin työkkärissä ja yliopistolla. Kielioppi on siis aika hyvin jossain takaraivon syövereissä tallella, mutta puhuminen ja kielen käyttäminen on yhä aikamoisen kynnyksen takana. Mutta voi hitsi kun on ollut ihanaa päästä vihdoin kunnolla yrittämään. Kielitasotestin perusteella minut sijoitettiin nyt ylimpään advanced ryhmään (jäiks!) johon kuuluu kyllä monia paljon, paljon italiaa paremmin puhuvia. Mutta tähän olen valmis panostamaan ja oikeastaan tuntuu ihanalta olla ryhmässä, jossa tiedän että minun on pakko haastaa itseäni! Eikä kaikilla esimerkiksi espanjasta tai ranskasta tulleilla italiaa melko sujuvasti puhuvilla ole välttämättä samanlaista kielioppipohjaa kuin minulla tai muutamalla muulla samassa tilanteessa olevalla. Meitä on itse asiassa kielitaustaltaan aika sekalainen sakki tässä ryhmässä.

Suurin osa kursseista tulee nyt tänä syksynä olemaan englanninkielisiä, mutta uskaltauduin valitsemaan myös yhden italiankielisen rasismia käsittelevän sosiaalihistorian kurssin. Tänään ensimmäinen luento katsotaan kuinka tämän kanssa käy! Toivomuksena olisi kuitenkin että keväällä lukujärjestyksen kielipainotus olisi tosin päin: enemmän italiankielistä kuin englantia. Haha, vähän varoittelua olen myös kuullut että tosinaan jopa italiankielisistä kursseista saa paremmin selvää kuin heavyllä italianaksentilla englantia ääntävistä professoreista vaihto-opiskelijoille tarkoitetuilla kursseilla. Mutta kirjoitan opiskelusta lisää kun kurssit ovat todella lähteneet pyörimään.

Koulun alku tuntuu muutenkin tulleen ihan nurkan takaa. Aurinko paistaa yhä päivisin kuumana ja helteisenä ja eilen vielä illallakin pärjäsi ulkona ilman takkia. Viikonloppu oli niin täyteenahdettu vaihto-opiskelijoille tarkoitettua ohjelmaa, etten edes ehtinyt unelmoida tulevaan kouluviikkoon orientoitumisesta. Ninni oli asunnonetsintärumban jäljiltä kuumeessa kotosalla koko vkonlopun, mikä oli kyllä superharmi vaikka samalla parantumisen kannalta hyvä: huh niin monia uusia, mukavia ihmisiä ja hauskoja juttuja, mutta samalla voi että olin sunnuntai-iltana kuollut! Discover Ca’Foscari ohjelma vei meidät mm. lauantaina Hidden Venice Tourilleympäri kaupunkia ja italialaiselle 3 ruokalajin illalliselle kynttilöiden valoon ja ulkoilmaan Certosan saarelle, sunnuntaina privaattiveneilemään venetsian laguunin saarilta toiselle ja draginboat souturetkelle Giudeccan saaren ympäristöön. Sunnuntain veden päällä vietetyn päivän jälkeen kirjaimellisesti zombikävelin toiselta puolelta venetsiaa kotiin Castelloon. Tässä maistiaisia viikonlopulta:

Kuvat puhukoon nyt puolestaan. Kirjoitan lisää ajatuksia sitten kun niistä saa paremmin kiinni. Tällä hetkellä kaikki tuntuu vielä hiukan liian sekavalta ja suurelta. Metsää on vaikea hahmottaa puilta. Kaksi viikkoa on lyhyt aika. Odotan hetkeä jolloin varpaissa asti kihelmöivät ”olen todella täällä” ajatuksen tajuamisen hetket venyvät pitkiksi arkisiksi päiviksi.

Niin muuten, unohdin mainita että maanantaina tosiaan alkoi koulu, mutta ei sitten vielä muutettukaan. Se vielä edessä tämän viikon lopussa. Matkaan tuli (yllätys, yllätys) tässäkin muutama mutka, mutta enpä jaksa stressata muuttoa juuri nyt. Jos jotain olen stressipäivistä oppinut, niin joskus toivottomaltakin tuntuva päivä voi saada mukavan lopun.

Arrivederci!