IL PRIMO POST
Ensimmäinen postaus. Huh, hetki siihen menikin. Uskomatonta että alkuviikosta olin vielä Suomessa. Nyt istun sunnuntai-aamun auringossa ”kotikanaalin” varrella (netti ei toimi sisällä), kuppi kahvia vierellä ja yritän sisäistää tätä kaikkea. Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, että olen todella täällä, mutta kokonainen vuosi Italiassa… Sen ymmärtämiseen menee vielä tovi!
Keskiviikkona herätys klo 4.30 ja suunta kohti lentokenttää matkalaukussa pakattuna yksi vuosi elämää. Lähtöä olin tavallaan mielessäni valmistellut jo pitkän aikaa, mutta nyt se oli viimein käsillä. Minne kesä oikein meni? Venetsia siinsi mielessä kaukaisena aina ihan loppumetreille asti.
Lento Berliinin välilaskuineen sujui vaivatta ja pääsin heti mukavasti virittäytymään Venetsian tunnelmaan matkalla Marco Polon lentokentältä San Marcuksen torille vaporetto, vesibussi, kyydillä. Turkoosina vellova meri, pastellinsävyinen taivas, San Marcuksen torin valkoiset marmoripalatsit, raitapaitaiset gondolikuskit… Venetsiassa oli käynyt jo kaksi kertaa ennen tätä matkaa, mutta kaupungin kauneus ja erikoisuus iski kyllä heti vasten kasvoja yhtä voimakkaasti aiemmilla kerroilla.
Kolmen ensimmäisen päivän saldo: olen sönköttänyt italiaa enemmän kun ikinä aiemmin, eksynyt umpikujiin jo ainakin tusinan kertaa, avannut italialaisen liittymän, kävellyt, kävellyt, kävellyt, käynyt kolmessa asuntonäytössä, syönyt ensimmäisen monista gelatoista, ehtinyt jo monta kertaa kyllästyä pysähteleviin, joutilaina kulkeviin ja valokuvia räpsiviin turisteihin… Mitä vielä? Olo on tosi absudri. Tuolla pittoreskien värikkäiden talojen ja kauniiden kanaalien varrella kulkiessa tunnen päällimmäisenä ihan valtavaa onnellisuutta, riemua ja intoa että olen vihdoin – VIHDOIN – täällä ja toisaalta, ja oikeastaan samasta syystä, pienen kauhun pistoksen. Mutta näinhän sen kuuluu ollakin, eikös?
Ja onneksi en ole ihan yksin kuitenkaan. Meitä on täällä itse asiassa kaksi suomalaista tyttöä Helsingin yliopistosta aloittamassa yhtä aikaa Erasmus vaihtojaksoa Venetsiassa. Tunnettiin Ninnin kanssa toisemme etäisesti jo entuudestaan, mutta kummallekin tuli ihan täydellisenä yllätyksenä, että päästiin kummatkin samaan paikkaan. Tällä hetkellä meillä kummallakaan ei ole vielä vakituista asuinpaikkaa tiedossa Venetsiassa, mutta saadaan ensimmäiset kaksi viikkoa asua Ninnin tutun sedän asunnossa Castellossa 5 minuutin matkan päässä San Marcuksen aukiolta. Päätettiin jättää asunnon etsintä tänne, koska netin kautta homma oli vaan niin tuskaisen vaikeaa: miten ihmeessä voin sitoutua koko vuodeksi asuntoon, josta olen saanut kaksi hämyistä kännykällä napsaistua kuvaa? Ja minkälaisia homeloukkuja täältä voikaan löytyä kun aqua altasta, tulvavesistä, varoitellaan siellä täällä?
Väliaikaisasunto on pieni, mutta ah, niin symppis ja viereinen kanaali just niin kuin mistä tahansa Venetsian postikortista. Perjantain kolmen asuntonäytön juoksu veti sekä meidät kummatkin ihan loppuun ja vaikka tuleva koti onkin yhä kysymysmerkin alla, juhlistettiin voimannäyttöämme nappaamalla illalla viinilasit mukaan kanaalinvarrelle. En tosiaan odottanut että Venetsiasta asunnon löytäminen olisi helppoa, mutta huh, minkälaisissa loukoissa sitä porukka asuukaan! Mutta kirjoittelen näistä lisää kun asiat asunnon suhteen alkaa selvitä 🙂
Toimivan nettiyhteyden saaminen on osoittautunut täällä myös aikamoiseksi haasteeksi näin alkuun. Blogi oli tarkoitus aloittaa jo ensimmäisenä päivänä, mutta minulla ei vain yksinkertaisesti ole ollut aikaa ja energiaa saada kirjoittamista aluilleen näiden alkupäivien aikana. Toisaalta olen myös nauttinut jotenkin ihan älyttömästi tästä ”tietokonevapaudesta” – kuinka paljon netissä notkuminen viekään aikaa tärkeämmiltä jutuilta! Ehdin siis jo vähän luovuttaa koko blogin kanssa. Mutta ehkä italialainen mentaliteetti on alkanut tässä jo tarttua: parempi myöhään kun ei milloinkaan! Tämän blogin tarkoitus on kuitenkin olla enemmän matkamuisto ja -albumi itselleni tulevasta vaihtovuodesta ja toisaalta kertoa kuulumisia sinne kotisuomeen ystäville, perheelle, kavereille ja tutuille ja miksei vähän tuntemattomillekin. Kuvia lupaan ainakin!
Loppuun vielä: olen intohimoinen lenkkeilijä ja eilen aamulla pääsin vihdoin vetämään ensimmäistä kertaa lenkkitossut jalkaan, jes! Aamuinen juoksulenkki oli kyllä vielä aika tynkä, onnistuin eksymään umpikujaan parikin kertaa, enkä vielä malttanut olla pysähtelemättä muutamaan otteeseen nappaamaan valokuvia uuteen päivään heräilevästä kaupungista, mutta niin ihana fiilis. Paras tapa ottaa uusi kaupunki haltuun!
Tänään luvassa taas kaikkea jännää: päästään seuraamaan yhtä Venetsian vuoden isoimmista tapahtumista Venice Historical Regattaa. Mutta tästä lisää myöhemmin. A presto!