Elämälle, johon en koskaan tutustunut

Muiden tehdessä lupauksia 31.12.jokavuosi, istun kuuntelemassa vieressä ja nauran. Muutama lasillinen viiniä ja seuralaiseni lupaavat usein laihduttaa 5 kiloa, lopettaa kynsien pureskelun ja tulla onnellisiksi. ”Tämä on minun vuoteni!” kuuluu sama vanha mantra vuodesta toiseen. Kuka laihtui viisi kiloa? Kuka lopetti kynsien pureskelun? Ja ennen kaikkea: tuliko kukaan onnelliseksi? 

Minä harrastan lukuvuosi lupauksia. Vielä lukiossa puurtaessani ne olivat usein ”Nostan biologian keskiarvoani”, tai ”Ensi äidinkielen kurssista saan paremman arvosanan kuin viime kurssista”. Lukuvuosilupauksissa oli tunnetta! Ne olivat lupauksia, jotka olivat kaukana sanahelinästä ja täysin toteutettavissa. Usein lupauksistani motivoituneena opiskelin alkuvuoden niin tohkeissani, etten syksyllä keskittynyt mihinkään muuhun kuin fotosynteesiin ja konjugaatioon. 

Tänään tulivat loput yliopistojen valintakokeiden tulokset. Viime syksynä asettamani lukuvuosilupaukset eivät toteutuneet. Hankala alkuvuosi opiskelujen kannalta saattoi vaikuttaa, ehkä oma laiskuus, ehkä kokeiden vaikea taso. Olin kuitenkin epäonnistunut, lannistunut ja lyöty. Lukiota lopettaessani päätin, että välivuosia saa minun elämääni mahtua max. 1. Se oli viime vuosi. Ala, joka oikeasti minua kiinnosti, on ala, joka on täysi ulottumattomissani. Nyt neljää pääsykoetta myöhemmin tiedän, ettei minun paikkani ole missään hienossa yliopistossa, ei edes lähelle. Se on vielä ainakin tämän vuoden ajan hanttihommia ja paikasta paikkaan hakeutumista. Toivoa siitä, että huominen on erilainen kuin tämä päivä. Eikä se koskaan ole. Tulevaisuus 30 vuoden tähtäimellä on 8-16 pakertamista pölyisessä toimistossa.

Hassua miten oma mielikuvitus voi temppuilla niin ovelalla tavalla. Kuvittelin aina, että minun tulevaisuuteni on kirjoittamisen parissa. Näin edessäni jo mielekkään tulevaisuuden, jossa minä oman elämäni päähenkilönä seikkailen ympäri maailmaa kirjoittamassa gonzohuurteisia juttuja ja tutustun mielenkiintoisiin ihmisiin. Takataskussa on koulutus oikeasta yliopistosta ja eteenpäin minua vie horisontissa päättymätön tie, halu seikkailla ja kuolla nuorena! Olla journalismin Indiana Jones!

Hassua on myös miten elämä, jota ei koskaan ollutkaan voi murentua niin nopeasti omien silmien edessä. Taas yksi tyhjänpantti-vuosi, jolloin tulen kyllästymään itseeni, elämääni ja unelmiini. Sama rata kuin viime vuonna: jouluun asti töitä, ei elämää, vain ja ainoastaan töitä. Tammikuussa alkaa luku-urakka. Touko- kesäkuulle asti elän kirjojen keskellä. Kirjoja, ei elämää, vain ja ainoastaan kirjoja. Valintakokeet ja uudet pettymykset. Ehkä sitten opin. Tai ehkä olen jo oppinut. Sen voin ehkä oppia, ettei minusta koskaan tullut kirjoittamisen ammattilaista, mutta voinko koskaan hyväksyä sitä? Ei Indiana Jones mutta Seppo Taalasmaa (se Salattujen elämien iki-ihana talkkari).

Ei se ollut se elämä minkä minä valitsin! Ei se ollut sellainen tunne, jonka halusin kokea. Halusin herätä eräänä aamuna New Yorkista pelkän kirjoituskoneen kanssa ilman rahaa edes kupilliseen pahaa kahvia! En naputella laskinta sormet verille asti. Ennen pitkää se on hyväksyttävä ja sen kanssa on opittava elämään. On haudattava mielikuva tuosta elämänsä onnistujasta ja totutella elämään elämän heittelemänä keskivertokansalaisena. 

Hyvästit siis elämälle, johon en koskaan saanut edes kunnolla tutustua!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *