He is here…
Niin, hän on täällä nyt. Ja on itseasiassa ollut jo lähemmäs kolme kuukautta!
Aikalailla muutama tunti ensimmäisen blogikirjoituksen jälkeen nimittäin lähestyvä synnytys antoi ensimmäisiä merkkejä supistusten muodossa. Siitä meni vielä vuorokauden verran aikaa, ja sitten oltiinkin jo synnärillä. Täydellinen pieni poika sieltä tulla tupsahti maailmaan. Ihan noin vaan. Sanoin miehelle heti synnytyksen jälkeen että voisin tehdä saman uudelleen vaikka heti. Missään kohtaa ei ollut liian kovaa kipua, kaikki tuntui luonnolliselta ja helpolta. Aika osastolla oli myös ihanaa, sain rauhassa tutustua lapseen ja olla vaan.
Näin jälkikäteen ajateltuna ensimmäiset kaksi viikkoa kotona olivat kyllä melkoisen vaikeita. En ollut varautunut, vaikka siitä olin toki kuullut. Baby blues. Iski vasten kasvoja. Välillä naurettiin, välillä itkettiin ilosta, välillä surusta. Erityisesti oma fyysinen olotila laittoi mielen matalaksi. Kaikki oli niin uutta. Tuntui että kaikki aika ja energia menee siihen, että jotenkin pärjää. Että saisi kaikki vauvan tarpeet tyydytettyä.
Nyt, lähes kolmen kuukauden jälkeen, elämä on saanut uuden suunnan ja kaikki tuntuu jo helpolta. Luonnolliselta. Vauva on tulllut osaksi meidän perhettä ja olemme löytäneet omat rytmimme. Hänellä on jo nimi, oma persoona, tai temperamentti ainakin. Hän hymyilee ja nauraa paljon, erityisesti aamuisin. Hänellä on hirveästi tummaa tukkaa ja maailman suloisimmat pulluravarpaat. Hänen suuret ruskeat silmänsä aiheuttavat jo nyt huokauksia vastakkaisessa sukupuolessa. Hän on ehdottomasti parasta, mitä olen koskaan saanut aikaan.
Vauva nukkuu nyt jo melko hyviä yöunia, joka tietysti helpottaa elämää kummasti. Nukkumaan hän käy iltaisin jo usein yhdeksän maissa ja nukkuu usein 5, joskus jopa 6 tuntia putkeen ennen ensimmäistä syöttöä. Aamuyöstä meno onkin jo paljon rauhattomampaa ja tissillä saatetaan sitten viihtyä useampaan otteeseen.
Ennen vauvan syntymää uhosin paljon. Monista ns. kasvatuksellisista asiosita. Minähän jo työni puolesta ”tiesin” (lue: luulin tietäväni) paljon vauvojen kehityksestä. Uhosin mm. imetyksestä. Tissiä saa, mutta tissille ei jäädä asumaan ja sehän ei todellakaan ole mikään huvitutti. Alusta asti nukutetaan omaan sänkyyn ja sänky omaan huoneeseen heti, kun se on mahdollista. Ettei vaan parisuhde kärsi. Muutamia työpäiviä voin käydä tekemässä, isänkin on hyvä opetella alusta asti pärjäämään vauvan kanssa.
Joo, ei kuitenkaan mennyt ihan niin :) Aluksi tuskailin imetystahdin kanssa, kun niin monelta taholta sain kuulla oikean syöttövälin olevan 3-4 tuntia. Tuskailtiin nälän, kipeän mahan ja kiukun kanssa. Sitten hylkäsin kaikki neuvot ja aloin kuunnella vauvaa. Lapsentahtinen imetys jätti pois kiukun ja rauha palasi taloon. Ja kyllä, tissi toimii myös huvituttina. Vauva rakastaa olla rinnalla, tuijotella minua ja välillä hymyillä ja nauraa siinä. Tissi auttaa, kun on paha mieli tai kun vaan haluaa olla äidin lähellä. Tissi edesauttaa vuorovaikutusta. Iltaisin se auttaa rauhoittumaan ja saamaan unesta kiinni. Vauva nukkui aluksi omassa sängyssään, mutta pian ajauduimme hieman erilaiseen järjestelyyn, jota saan jatkuvasti perustella muille. Vauva nimittäin siirtyi nukkumaan minun viereeni, tai oikeastaan mieheni paikalle sänkyyn ja mies toiseen huoneeseen. Tämä toimii meille. Mies saa nukkua yhtäjaksoiset unet, vauva saa nukkua äidin vieressä. Minulla on varma olo siitä että vauvalla on kaikki hyvin ja yösyötöt ovat helppoja. Ennenkaikkea se tunne, kun saa nukahtaa vauvan viereen… Aion nauttia siitä täysillä, sillä tiedän ettei tämä järjestely voi jatkua kovin kauaa. Onneksi tämä on sopinut myös miehelleni, onhan meillä iltaisin aina kahdenkeskistä aikaa vauvan nukahdettua.
Niin, ja ne työt… Katsellaan sitten ensi vuoden puolella sitten, heh :) Täällä on siis täysin hurahdettu vauvamaailmaan, ja hyvä niin. Olen onnellinen, että olemme löytäneet meille sopivan tavan elää vauvan kanssa.
Nyt suuntaan vielä hetkeksi miehen kainaloon toiseen makuuhuoneeseen, sitten pienen tuhisevan palleron viereen <3