41 minuuttia
Tällaista tänään. Aloitin lomani maalaamalla nopean puolivillaisen ukkelin Photoshopilla ja videoimalla koko systeemin. Jos saan Vegasin toimimaan, saatatte ehkä nähdä kyseisen teoksen jossakin vaiheessa. Tykkään uusimman Photarin maalauksellisista ominaisuuksista kovasti ja olen jopa opetellut käyttämään niitä. Ainakin paremmin kuin edellisiä versioita, joilla en osannut koskaan mitään kovin hienoa ja loistavaa. Olen kuitenkin tainnut kehittää tyylin piirtää ihmisiä. Se saattaa olla hyvä juttu.
Jokaisella piirtäjällä on oma tyylinsä tietyn harjoittelukauden jälkeen. Muistan parin vuoden takaiset ihmiseni, jotka näyttivät sangen paljon erilaisilta kuin ne, joita piirrän nykyään. Nykyisillä on Disney-silmät eikä silti olekaan, amerikkalaissarjakuvahahmojen ruumiinrakenne ja hiukset, jotka liehuvat tuulessa. Entiset olivat vielä epärealistisempia, enkä pitänyt niistä vaikka osa oli välillä teknisesti hienojakin. Tyyli on kehittynyt, muttei välttämättä muuttunut. Ennen tein viivapiirroksia ja akvarelleja, nykyään taas olen siirtynyt enemmän digitaalitaiteeseen ja värikyniin. Musta line art on muuttunut värillisiin viivoihin ja öljymaalityyliin niinä hetkinä, joina tyylini eroaa poptaiteesta. Maalauksellisuus on the done thing today. Anatomia vinksahtaa ajoittain tarkoituksellisesti ja joskus siksi, etten ole tekemässä mitään vakavamielisesti korrektia. Usein siitä myös huolehditaan.
Kuinka tähän on tultu? Piirtotyyli kehittyy harjoittelemalla ja kun on piirtänyt tarpeeksi paljon mallista, realistisesti tai ihan vain joka paikasta vedetyillä sarjistyyliyhdistelmillä, omaa alkaa ajan myötä vain tulla. Se on väistämätöntä, mutta myös hienoa. Ellei nimenomaan pitäydy uskollisena jollekin toisen ihmisen tyylille – mitä jotkut ihmiset näkyvät tekevän ja mikä on oikeastaan aika typerää, kehitystä tapahtuu. Kehitys taas on kehittymistä varten. Kuvataide, kuten käytännössä kaikki muutkin itseilmaisun muodot, ovat päättymättömiä teitä. Ne eivät jätä ihmistä Roomaan, ne vievät maailman- ja universuminympärysmatkalle, jopa ulottuvuuksiemme tuolle puolen ja tuovat takaisin jos niin haluamme. Se on itsestämme kiinni, mihin käytämme potentiaalimme ja kuinka me pidämme siitä kiinni. Onko se kukka kämmenellämme vai purukumi maihinnousukenkämme pohjaurissa?
Nämä kevätpäivät ovat oivaa aikaa miettiä sitä. Kevät on yllättävän luova kausi ja uskokaa pois, itse olen ihminen, joka ei pidä keväästä. Siitä huolimatta se on luovaa myös minulle nyt kun olen löytänyt kevään potentiaalin. Keväällä voi pestä ikkunoita, astella keltaisilla Hai-saappailla rapakkoon ja lähteä lenkkipolulle hyvillä mielin kun pakkanen ei pistelekään kurkkua ja keuhkoputkia. Aurinko paistaa ja luovaa työtä tehdään ja itseään on hyvä kehittää vaikka kesäksi.
Haaste kaikille: keksi jotain luovaa. Tee se tänään, haasta itsesi tekemään se myös huomenna. Ihaile kesällä kehitystä ja kasvua. Aivan kuten nyt istutetut taimet kasvavat kesään mennessä komeiksi kukiksi, kasvaa nyt aloitetusta luovasta toiminnastakin kesään mennessä kauniita tauluja, taidokkaita runoja tai vaikka kitarasooloja, joista viimekesän itsesi ei uskaltanut uneksiakaan. Jokaiselle löytyy oma juttu, ja sitten kun se on, voi siitä tehdä helmeä. Ihan kuka vaan.