10/10 ikuisuusprojekti

Viime aikoina – tai no, jo muutaman kuukauden – on ollut vähän semmoinen äähenjaksamitään -olo. Mikään ei huvita, koko ajan väsyttää, ja energiaa ei tunnu riittävän oikein mihinkään (siitäkään huolimatta, että nukun yleensä kahdeksan tuntia yössä). 

Peilistä tuijottaa vellova laavalamppu, inimini-alkkarit (so. mitkä tahansa alushousut, jotka eivät ole mallia mummo) tuntuvat aina lopsahtavan vatsanahkan alle epämukavaksi rullaksi; taikinankalpea iho hyvä kun ei fosforivalaise tietäni jääkaapille, kun hipsin varkain yöpalaa hamuamaan. Tuntuu, että olen lihonut ihan älyttömästi viime aikoina; elämäntapamuutokset ovat jääneet pakkasen ja kaamoksen aiheuttaman hiilarihimon jalkoihin. Yhä useammin tekee mieli vain tilata pizzaa ja tuijottaa Netflixiä.

Olen vältellyt vaakaa oikeastaan marraskuun alusta asti (kuten varmaan useammat ihmiset, jotka jo alitajuisesti tietävät, että lukemat eivät tule piristämään), mutta viime viikon maanantaina päätin uskaltautua kohtaamaan arkkiviholliseni.

Loppulukemaksi tuli 88,5 kiloa. Apua!

Rupesin muistelemaan alkuvuotta 2014. Silloin oli Nörttipoika, ja Aussie-blogigaala tulossa. Silloin päätin laihduttaa kymmenen kiloa kymmenessä viikossa.

Etsin postauksen käsiini ja yllätyin. Painoin tuolloin 95,5 kiloa!

Onnistuin tuolloin kymmenen kiloa kymmenessä viikossa -tavoitteessani, ja tunsin oloni höyhenenkevyeksi, kun astelin blogigaalaan Nörttipojan käsipuolessa 85,5 kilon painoisena.

Ja kuitenkin – olen nyt marraskuusta asti stressannut painoni nousemista; vaikka itseasiassa se ei tuosta projektista ole noussutkaan kuin hassut 3,5 kiloa.

Kolme ja puoli kiloa melkein kolmessa vuodessa ei ole paljon. Se on vain noin kilo vuodessa.

Voin siis itseasiassa olla aika tyytyväinen itseeni; olen enemmän tai vähemmän, ensimmäisen kerran varmaan koko elämäni aikana, onnistunut pitämään painoni jotakuinkin tasaisena jo melkein kolmen vuoden ajan. Se on koko ikänsä ylipainoiselle, jatkuvalle jojoilijalle ja laihdutuskuurittelijalle, jo aikamoinen saavutus.

Ja siltikin…jotenkin en enää tunne oloani mukavaksi tässä kehossa. Kun katselen minusta otettuja valokuvia, näen todella lihavan ihmisen, jolla on ihan sairaan iso pää. Läski pää. Läl-läl-lää, läskipää. 

On ollut aikoja, jolloin olen ollut ihan älyttömän tyytyväinen kehooni ylimääräisistä kiloista huolimatta; miksi kummassa en yhtäkkiä sitä enää olekaan? Ei ole tapahtunut mitään, mikä olisi jotenkin vahingoittanut itsetuntoani; olen, pientä väsymystä lukuunottamatta, edelleen tyytyväinen elämääni. Kukaan ei ole arvostellut kehoani, kukaan ei ole haukkunut läskiksi – päinvastoin.

Jos ahdistaa, voi aina arvioida, pystyykö ahdistukseensa itse vaikuttamaan. Tällä hetkellä minua ahdistaa kehoni ylimääräiset kilot. Siihen pystyn onneksi vaikuttamaan, ja niinpä aloitin viime viikon tiistaina jälleen kerran 10/10 –ikuisuusprojektini, ihan samalla reseptillä kuin viimekin kerralla.

Toistaiseksi kiloja on lähtenyt melkein kaksi. Jee, enää seitsemisen kiloa, ja vaa’an lukema alkaa seitsemällä! Sitä ei ole tapahtunut yli kymmeneen vuoteen.

Voi tietysti olla, että yleiseen apatiaani on jokin mielekkäämpi ja syvempi syy, kuin pelkästään vaa’an armottomat lukemat. (Toki takaraivossa nakertaa, että onkohan minäkuvassani yhtäkkiä jotain pahasti pielessä; muistan yli kymmenen vuoden takaisen maanisen laihduttamiseni, jonka ansiosta painoni putosi 63 kiloon, mutta peilistä tuijotti edelleen Jabba the Hut.)

Mutta katsellaan nyt ensin, jospa tämä auttaisi – vireystaso on ainakin jo viikossa noussut, kun olen radikaalisti vähentänyt hiilareita; yhtä herkuttelupäivää (viikossa) huolimatta en nykyiselläni syö lainkaan leipää, pastaa, riisiä tai perunoita. Enää ei tee mieli lösähtää sohvalle nuupottamaan töitten jälkeen; pistän mieluummin koiran hihnaan ja nautin reippaista kävelyretkistä kirpeässä pakkassäässä. 

selfimage.jpg

Kommentit (20)
  1. Minä vaellan kilojen maailmassa kuin vaihtelua hakeva tutkimusmatkailija. Laaksot ja kukkulat ovat vaelluspaikkana ihmeelliset ja ainutlaatuiset. Vaellan selluliitin keskellä kulkien kohto karvaisia sääriä ja kierrän karvojen hajanaisesti peittämän kummun, jotain kosteaa on aistittavissa kummun läheisyydessä, ellei ole kuiva kausi.

    Kuulen suolistotn kurinan, se kertoo tyhjyydestä tai liiallisesta täyttämisestä. Vatsan kohdalla en koskaan voi tietää laskenko kumpua alaspäin vai kiipeänkö erottuvien kylkiluiden avulla kohtia valoa. 

    Minä siis lihon ja välillä laihdun. Tavoittelen, mutta en saavuta sitä mikä korvien välissä totuuttaan huutaa. Katson siis itseäni kuin tutkimusmatkailija ja teen havaintoja muuttuvasta keski-ikäisestä naisenvartalostani. Opettelen rakastamaan ja hyvällä mallilla olen silläkin tiellä. En aina ja epävarmuuden iskiessä odotan huomista, sillä silloin ajattelen jo toisin. 

    Mieheni tarjoama, hyvin kaunis, hyväksyvä ja rakastava kosketus, on parasta hyväksyntää ja eheyttävää. En kykenisi yksin itseäni hyväksymään, mutta mieheni avulla, jokaiselle koskestuksella ja rakkautta huokuvalla katseella pidän itsestäni enemmän. Hyväksyn ja kosketan pimeässä omaa vartaloani hyvksyen ja hellien. Se olen minä. 

  2. Tähän on ihan päivänselkeä asiainhaara: liian vähän hekumallista, hyvää, tajunnanräjäyttävää seksiä, joka saisi sinut nousemaan taas mieleltäsi jumalattarien kastiin! Kun virität mieltäsi näillä, syöt varmasti vähemmän ja aiemmista blogiseikkailuista päätellen myös nautit omasta kropastasi ja upeista muodoista.

    Muuten itellä ei toimi mikään laihdutus, vaan perustan painonpudotuksen metodiikkaan nimeltä kaurapuuro: kaikki leipä korvataan sillä ja alkaa tippua! Ja tissuttelu lauantaille niin pysyy kilot kurissa. Arkena puuroa ja lievän näläntunteen sietoa – siihen ei kuole.

    Much love!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *