Se sotilaallisin kerta

Oli aika, jolloin olin erittäikin viehättynyt kaikenlaisiin univormuihin. Jopa siinä määrin että ihan sama mikä urpokupoli sieltä kaulusten yläpuolelta pilkotti, jos puvusta löytyi (e)poletteja niin tämä tyttö oli jo valmista kauraa. Tykkäsin aluksi jopa inttipojista, mutta myöhemmällä iällä fasinaationi keskittyi lähinnä ammatikseen univormuja käyttäviin ihmisiin (no, sitä ratikkakuskia ei nyt tähän lasketa vaikka sortin univormuhan se sekin, heh). Nykyään edes puvut eivät viehätä – pikemminkin päin vastoin!

***

Marraskuun loppupuoli ja loskainen kaupunki. Bongasin baarissa nohevan näköisen kaverin, jonka koko olemus huokui sotilaallisuutta: lyhyeksi trimmatut hiukset; niskasta sänget, suora ryhti, jämäkkä katse ja näennäisen rauhallinen olemus. Kasvoilla häivähdys hymystä, lupaus hymykuopasta. Leuka kuin halkoliiteri, rintakehä kuin tynnyri. Seisoi suorana, pää pystyssä. Uuuuh. Tein itseäni tykö.

“Lepo.”

Poika yllättyi, katsoi minua tarkasti.

“Miten niin?”

Kerroin siiderikuplia suustani puhallellen, ettei noin suoraryhtinen kaveri voi olla kuin Puolustusvoimien palveluksessa. Poika purskahti nauruun, siniset silmät tuikkivat. Ja myönsi.

Kadetti.

Jess, jackpot! Tuuletin homersimpsoninomaisesti (woohoo!!), mikä huvitti poikaa lisää. Minä tirskahtelin ja huomasin olevani aika huppelissa. Vähän ujostuttikin.

Juteltiin, lähinnä näön vuoksi. En voinut olla koskettamatta korskeaa kadettiani, kuolasin häntä häpeilemättä. Ahhh, se ryhti – se luontainen auktoriteetti, jämäkkyys, maskuliinisuus! Varsin pian ehdotinkin suorasukaisesti, että voisimme siirtyä hieman yksityisempiin tiloihin. Koska asuin itse puolen tunnin taksimatkan päässä, päädyimme hänen luokseen – kadettikoulun asuntolaan. Poika vakuutteli, että oli ihan okei tuoda yövieraita; itse en ollut tästä niinkään varma.

Huone oli pieni ja yllättäen sotilaallisessa järjestyksessä. Vaatekaapista löytyi tällä kertaa hieman kiinnostavampi univormu (kaikella kunnioituksella HKL:n työntekijöitä kohtaan). Hipelöin housujen valkoista sivusaumaa melkein kunnioittavasti. Ääneni petti, kun pyysin kadettia pukemaan juhlaunivormunsa ylleen.

Ja kadettihan puki. Miekkaa myöten.

Kikattelin kadetin sängyllä ja heitin huonon läpän miekan suuruudesta. Kadetti nauroi mukana, mutta terästäytyi sitten; vakavoitui, katsoi pitkään.

“Minä puin – riisutko sinä?”

Riisuuduin kädet täristen, jätin häveliäästi rintaliivit ja alushousut ylleni. Kadetti astui täysissä pukeissa sängyn viereen ja siveli valkoisilla hanskoillaan ihoni kananlihalle mietteliään näköisenä.

“Sano jos menen liian pitkälle.”

Kadetti veti miekkansa tupestaan (tämä ei ole eufemismi!) ja kuljetti sen kärkeä lappeellaan varovasti ihollani; solisluusta rintojen väliin, vatsalta sisäreidelleni. Metalli tuntui kylmältä, kiihottavalta. Värisin; en uskaltanut liikkua, sillä en tiennyt kuinka terävä miekka on. Miekka kiipesi alushousuilleni, pysähtyi. 

“Riisu.”

Tottelin terävää käskyä mutisematta ja kadetti vei miekkansa tuppeen yhdellä sulavalla liikkeellä, veti hanskat kädestään; avasi sepaluksensa, rullasi kondomin ylleen ja tuli kyselemättä sisääni. Itse akti oli kaikkea muuta kuin dominoiva; se oli hellä, varovainen, kaunis. Jälkeenpäin kadetti asettui varovasti viereeni ja silitti hiuksiani, suuteli pehmeästi. Hymyili.

Muutaman viikon päästä katselin miten hän tanssitti julkkisnaisia linnan juhlissa ja mietin, että tiesivätköhän he mitä kaikkea miekalla oli tehty.

Kuvan kadetit eivät liity tapaukseen. Eikä kyllä Mauri Pekkarinenkaan.