Se ikävin kerta
Edit ja varoitus – tämä postaus on vähemmän hilpeätä luettavaa.
Ei se nyt aina ihan niinkään mene, että jokainen yhden illan juttu vie tajunnanräjäyttävään seksiin ja kasvaa puolin ja toisin todetun mieltymyksen myötä merkitykselliseksi ihmissuhteeksi, josta erotaan molemminpuolisessa yhteisymmärryksessä ja pysytään kavereina ajasta ikuisuuteen.
Koska aloin itsekin ajatella että olen ylistänyt irtosuhteita ehkä turhankin paljon, päätin dokumentoida myös kolikon kääntöpuolen; onhan se aina riskinottoa lähteä vieraan matkaan – koskaan ei tuntemattomasta voi varmasti tietää, vaikka olisi muka muuten miten hyvä ihmistuntija tahansa.
Oltiin vanhojentanssiristeilyllä ja muutama porukasta oli jo maagisen 18 ikävuoden ylittänyt. Risteilyllä ei tunnetusti olla (tai ainakaan silloin oltu) kovin tarkkoja siitä, keille ostetut drinkit päätyvät, mikäli ostaja itse on täysi-ikäinen. Drinksua tuli siis pöytään ja mehän juotiin ihan kaksin käsin sillä vähällä kokemuksella, mitä muutaman viimeisen vuoden aikana oli ehditty kartuttamaan.
Jossain vaiheessa tuhannen tuiterissa eksyin muusta porukasta ja varmaankin olin omaan hyttiini menossa – mutta en osannut navigoida laivan sukkulaisilla käytävillä. Eksyin ja pyörin ympyrää kuin vajakki rotta labyrintissä, sähköiskut ja makupalat vain puuttuivat.
Perinteisen Ö-kannen (sen autokannen alapuolella sijaitsevan, jonne ensimmäiseksi kuolee ja joka ensimmäiseksi lukitaan kun osutaan jäävuoreen; sen joka on täynnä rottia ja duunareita ainakin jos Titaniciin on uskominen) meiningin mukaan joka toisessa hytissä oli hyttibileet. Haahuilin päämäärättömästi edestakaisin eikä humala helpottanut orientointia. Sahasin varmaan samoja käytäviä tusinan kertaa, kunnes eräästä hyttibilehytistä kuului huikkaus.
”Hei tyttö, tuu tänne!”
Tyttö heitti juopuneet 180 astetta ja meni. Hytissä oli kolme vanhaa miestä (lue: olivat ehkä kolmekymppisiä, mutta seitsentoistakesäiselle jo toki ikäloppuja) puvut päällä ja kravatit kaulassa. Ja pöytä täynnä pulloja. Pyysivät sisälle, tarjoutuivat tarjoamaan juotavaa. Muistan vielä että epäröin; jos lapsena ei vierailta sediltä saanut ottaa karkkia, saattoi samaa logiikkaa soveltaa kyseiseenkin tilanteeseen? Päädyin kuitenkin hyväksymään kutsun, sillä miehet olivat siististi pukeutuneita (no joo, niin oli Brad Easton Ellisin American Psychokin) ja tietysti kuvittelin 17-vuotiaan naiviudella olevani jotenkin tilanteen tasalla.
Ja paskan myivät.
Miehet yllyttivät juomaan ihan mitä vaan ihan niin paljon kuin vain halusin. Olin rehellisesti sanottuna jo ennen hyttiin menoani melko riskeissä myötälaitaisissa, ja tarjottu viina jysähti päähän kuin viiden kilon leka; ja siinä vaiheessa kun ryhmän ”alfauros” kellisti minut sängylleen ei minusta ollut vastaan panijaksi. Sanoin kyllä selvästi etten halua, mutta eihän mies kuunnellut, oli niin vahvakin. Silloin mentiin eikä meinattu; mekko ylös, sukkahousut alas.
Jännää, miten sitä muistaa pieniä yksityiskohtia. Kondomimerkki oli Blackjack. Mies maistui vanhalle valkosipulille ja suudelmat tuntuivat epämiellyttäviltä, rajuilta; satuttivat. Miehen parransänki hiersi ikävästi. Ja miehen kaverit viereisestä punkasta katsellen kannustivat miestä jatkamaan, menemään pidemmälle.
Jälkeenpäin minut hätistettiin heti hytistä. Muistan horjuneeni seinästä tukea ottaen, turvonnein huulin, revennein sukkahousuin. Ja että minut ohittava vanhempi pariskunta katsoi minua paheksuvasti.
Löysin hyttini ja itkin itseni uneen. Aamulla en enää muistanut koko tapahtunutta – nämä mukavat muistot arkistoitiin huolella mielen syvimpiin sopukoihin ja säästettiin monen vuoden päähän kunnes ne kosahtivat tajuntaan varoittamatta, yhtäkkisenä tunnevyörynä joka sai minut fyysisesti melkein voimaan pahoin.
