Nörttipojan gaala

Taksi kaartaa pois, vie meidät pois yhdestä elämäni uskomattomimmista illoista. Kahdestaan taksin takapenkillä, hetken hiljaisuus. Molemmat ajattelevat samaa: vau, me oikeasti tehtiin se. 

Sama hiljaisuus vallitsi jo matkalla Kellohallille: olemmeko oikeasti täällä? Aiommeko oikeasti tehdä tämän? Rentoudu…hengitä. Hyvin se menee.

Omasta näkökulmastani katsottuna, tämä on ollut mielettömän iso askel. Pohdin kauan, pitäisikö minun oikeasti ilmestyä paikalle – blogin lukijat tietävät niin paljon minusta, mukaanlukien menneisyyteni… Anonymiteetti on aina taannut tietyn etäisyyden sille, mitä minun ja eksäni välillä on tapahtunut, ja vaikka olen melko varma että kukaan ei vieläkään tiedä henkilöllisyyttäni, tarinallamme on nyt konkreettisesti kahdetkin kasvot ja se on tavallaan pelottavaa.

Olin myös huolissani, miten meidät otetaan vastaan – etenkin niitten ihmisten toimesta, jotka ehkä eivät voi hyväksyä suhdettamme. Onneksi kaikki tapaamamme ihmiset olivat uskomattoman avoimia ja ystävällisiä – kiitos siitä teille! 

Rankan menneisyyteni lisäksi blogin tematiikkaan kuuluu tietysti myös se eroottinen puoli, mikä tietysti loi hieman outoja/erilaisia keskusteluja: “Moi, mä jo tavallaan tunnenkin sut” oli yksi avaus, johon en oikein osannut siinä hetkessä reagoida. Huomasin, että ihmiset katsoivat minua ja punastuivat – ja joku jopa kouraisi takapuoltani (en nähnyt kuka olit, mutta kyllä, huomasin sen 😉 ). Kaikki tämä yhdessä loi tunnelman, joka oli ehkä aluksi hieman…tavanomaisesta poikkeava, mutta lopulta kuitenkin ja ennen kaikkea miellyttävä.

En voinut olla ajattelematta, miten erilaista elämäni nyt on verrattuna siihen, mitä se oli muutama vuosi sitten ja mitä se oli ennen CougarWomanin tapaamista. Miten onnellinen olen nyt, ja miten onneton olin silloin. 

Matkalla taksissa takaisin hotellille CougarWoman laskee kätensä reidelleni; minä lasken omani hänen kätensä päälle ja katsomme toisiamme pitkään. Olemme onnellisia. Tämän pienen, varastetun hetken olemme yhtä, yhdessä.