Vielä vähän hiekkaa tiimalasissa

Ollaan viestitelty. Ja viestitelty. Sähköpostilla ja Whatsappilla. Paljon.

Käsitelty niitä kipeitäkin asioita, mutta myös puhuttu siitä miten ikävä on toisen kosketusta; miten kova on tarve olla toisen lähellä juuri nyt, rutistaa lujasti. Kaiken tapahtuneen jälkeen.

Ymmärrämme molemmat, miten lähellä tällä kertaa oli, ettemme enää koskaan olisi nähneet toisiamme, saaneet nauttia toisistamme. Nörttipoika sanoi, että sen tajuaminen tuntui melkein fyysisenä kipuna. Että oli alkanut pitää meidän suhdettamme itsestäänselvyytenä. Että ei ole valmis päästämään irti – ei sillä tavalla kuin nyt oli lähellä käydä. Että vielä ei ole aika.

Mutta tajuamme molemmat, että meidän yhteinen aikamme on käymässä vähiin.  Kuinka paljon voimakkaampia tunteita voi vielä olla ilman, että sattuu päästää toinen irti? Onko jo liian myöhäistä?

Ykkösmiehen apnealeikkaukseen on vajaat kolme viikkoa. Sitten – ei enää kroonista väsymystä aamuisin. Ehkä herää seksuaalisesta horroksestaan, enkä enää tarvitse Nörttipojan palveluja.

***

Haluaisin oikeasti pitää molemmat; minun Utopiassani eläisimme polyamorisessa kolmiosuhteessa onnellisina elämämme loppuun asti. Ykkösmies toisella ja Nörttipoika toisella puolella, katsoen yhdessä leffoja ja syöden kaikki kolme sylissäni olevasta popcornikulhosta. Viikonloppuisin grillaisimme ja kävisimme saunassa.

Hah hah. Ei minulla sentään niin paljon päässä viiraa, että luulisin tuon joskus olevan mahdollista.

***

Tapaan Nörttipojan huomenna, aikaisempien suunnitelmien mukaan. Aiotaan vaan nauttia toisistamme, olla lähekkäin. Paitsi siellä Tyttöjen Illassa – mikään ei ole ärsyttävämpää kuin katsoa toisten kuherteluja. Mutta “joudumme” ensin kirjautumaan hotelliin (joka saattaa ottaa aikansa), ja onhan meillä sitten vielä yhteinen yö ja seuraava aamu.

Se tulee tarpeeseen. Meille molemmille.