Tyttöjeniltapäivitys
Se Tyttöjen Ilta.
Syötiin (liikaa) sushia, juotiin ihanan kylmää roséviiniä; istuttiin parvekkeella ja puhuttiin höpöjä. Nörttipoika otettiin avosylin vastaan ja oli kuin kala vedessä. Puhui paljon kaikkien kanssa. Leidit ihastelivat Nörttipojan sosiaalisuutta ja kykyä olla niinkin luonteva tuikituntemattomien naisten keskellä. Sain pelkästään positiivista palautetta; ja seuraavaa iltaa suunniteltaessa jotenkin jopa oletettiin, että Nörttipoika tulee taas mukaan.
Oli uskomattoman helppoa taas olla toisiamme lähellä ja nauttia toisen kosketuksesta; kuin sitä inhottavaa riitaa ei koskaan olisi ollutkaan. Esimakua otimme jo pikaisesti iltapäivästä heti hotelliin kirjautumisen jälkeen; sessio oli lyhyt (oli kiire tyttöjen kämpille), mutta molemminpuolisesti tyydyttävä.
Oli myös ihanaa olla taas vieraassa kaupungissa, kävellä käsi kädessä. Pysähtyä suutelemaan liikennevaloissa ikäänkuin olisimme oikea pari. Yöllä jo nautitun viinin, kymmensenttisten korkokenkien ja mukulakivikatujen kombinaatio sai askeleet epävakaiksi; Nörttipoika veti huolehtien lähelleen, piti kiinni tiukasti etten muljauttaisi nilkkojani. Tuki myös toista edellämainitusta kombinaatiosta kärsivää leidiä toisella puolellaan.
Illan juhlimisen jälkeen, aamuyön tunteina, otimme uusintasession. Tällä kertaa hitaammin, toisistamme nauttien. Kun sitten vihdoin saavutimme kliimaksin samaan aikaan, purskahdin yllätyksekseni itkuun – enkä sellaiseen elokuvamaiseen eteeriseen, jossa yksi tarkkaan valittu kyynel vierähtää tarkoin valitulla hetkellä silmäkulmasta henkilön tuijottaessa haaveilevasti kaukaisuuteen – vaan sellaiseen holtittomaan räkää turskivaan epäeroottiseen nikotteluun.
Jotenkin hetken intensiivisyys yhdistettynä sen tajuamiseen, miten lähellä oli etten olisi koskaan ollut juuri siinä hetkessä hänen kanssaan, sai aikaan hetkellisen tunteitten ylivyöryn. Pyytelin anteeksi yllättävää tunteenpurkaustani – hävetti – mutta Nörttipoika vain veti lähelleen, rutisti lujaa. Suukotti kyyneleeni pois. Piti minua sylissään vielä kauan jälkeenpäin, nukahtamiseen asti.
Aamulla heräsimme tarpeeksi ajoissa pystyäksemme nauttimaan toisistamme vielä kahdesti; sitten olikin jo kiire sovittuun aamiais-rendez-vousiin leidien luokse. Minä ja Nörttipoika valmistimme Full English breakfastin sillä välin kun leidit puristivat mehua tuoreista appelsiineista ja paistoivat croissantteja. Söimme itsemme tukkoon, leidit muistivat puujalkavitsailla miten hyvältä Nörttipojan makkara maistui; rasvainen duunariaamiainen maistui urbaaneille leideille enemmän kuin hyvin. Samalla haihtuivat viimeisetkin edellisiltana hankitut kohmelon rippeet.
Kävimme vielä istumassa joen rannassa virvoitusjuomapiknikillä ennen kuin oli taas aika lähteä kotiin ja palata arkeen.
Hymyilyttää vieläkin.