Jalat ristissä ja frustraatioita kupolissa
Olin jossain vaiheessa Ykkösmiehen toipilasaikaa ajautunut jonkinlaiseen seksisuvantoon; kroppani on kuviokellunut itsensä virtausten viekottelemana poukamaan, jossa seksistä ei puhuta eikä sitä ajatella; ja jossa sitä ei edes tee mieli.
Päällimmäinen syy tähän varmaankin oli Nörttipoika, joka on selkeästi pitänyt kunnioittavaa hajurakoa ja aivan oikein päätellyt, että Puuman prioriteettilistalla on ensimmäisenä oman siipan toipumisen edesauttaminen. Olen kokkaillut pehmeitä ruokia, huolehtinut etteivät mehujäät lopu pakkasesta, sekä sisarhentovalkoisena tarkkailut lääkecocktailin minuuttiaikataulullista sisäänottoa. Piirsin keittiön liitutaulullemme jopa kaavion, jota seuraamalla lääkkeiden ottamisesta tuli astetta helpompaa.
Ykkösmies toipuu hyvin, ja tarvitsee yhä vähemmän minun apuani. Huomaan, että mitä vähemmän hän minua tarvitsee, sitä enemmän minulla on taas aikaa ajatella seksiä. Haluta sitä. Kaivata sitä lähes pakonomaisesti, koko keho kaipuuta sykkien.
Istua nökötimme eilen sohvalla kuin bingomaratonista uuvahtaneet eläkeläiset ja tuijotimme lasittuinein silmin television ruutua. En muista, katsoimmeko elokuvaa vai sarjaa, mutta ruudun tapahtumat kertoivat suhteen alkuajasta; siitä, kun ei ollut varma että seurustellaanko tässä vai ei tai tykkääköhän tuo minusta ihan oikeastikin. Puuskahdin spontaanisti Ykkösmiehelle, että minä kaipaan tuota epävarmuutta, niitä perhosia vatsassa, sitä tunnetta kun toisen lähettämä tekstiviesti tuo Irvikissahymyn kasvoille ja tähtien tuiketta silmiin.
Ykkösmies katsoi minua epäuskoisesti. “Siis ihan oikeastiko vai?”
Ykkösmies on täysin tyytyväinen nykytilanteeseen, eikä kaipaa elämäänsä enää mitään epävarmuustekijöitä. Naimisiin ollaan menty loppuelämäksi, ja se tasaisen turruttava arki on jotain, josta voi olla ylpeä. Että ikäänkuin ollaan matkan päässä; ja vasemman nimettömän sormus on se heilutettu ruutulippu – kisat on kisattu ja nyt voidaan vetäytyä varikolle.
Minun mielestäni niitten kisojen tulisi vasta alkaa. En edelleenkään suostu alistumaan siihen, että näin nelikymppisenä parina kaikki olisi jo koettu; että suhteemme lakipiste olisi jo saavutettu. Yli vuosikymmen yhdessä, ja joskus se kaikki tavanomaisuus ja arkisuus tekisi mieli purkaa yhteen mielipuoliseen huutoon, joka säikäyttäisi koirat ja rikkoisi ikkunat: ei helvetissä tämä voi olla tässä!
Olen myös miettinyt sitä, miten valitsemamme tietoinen lapsettomuus tähän vaikuttaa. Sillä eikö ole kärjistettynä niin, että lapsiperheissä sen uuden perheenjäsenen tulo taloon käynnistää uuden periodin elämässä jotenkin luonnollisena jatkumona perinteiseen parisuhteen kaavaan (tapailu, seurustelu, av(i)oliitto, lemmikki, oma koti, lapset)? Että siinä lapsiperheen arjessa ei ole aikaa voivotella seksin puuttumista tai arkipäiväistymistä, kun lapset kuitenkin ovat prioriteetti numero yksi? Että ikäänkuin aletaan elää enemmän lapsille ja lapsien kautta?
Onko itsekästä olla lapseton – tai kääntäen: tuleeko (omasta valinnastaan) lapsettomisista ihmisistä itsekkäitä? Olenko minä niin hemmoteltu vaimona, ettei mikään enää riitä? Olisiko minun arkeni palkitsevampaa, mikäli olisimme päättäneet lisääntyä?