Jalat ristissä ja frustraatioita kupolissa

Olin jossain vaiheessa Ykkösmiehen toipilasaikaa ajautunut jonkinlaiseen seksisuvantoon; kroppani on kuviokellunut itsensä virtausten viekottelemana poukamaan, jossa seksistä ei puhuta eikä sitä ajatella; ja jossa sitä ei edes tee mieli.

Päällimmäinen syy tähän varmaankin oli Nörttipoika, joka on selkeästi pitänyt kunnioittavaa hajurakoa ja aivan oikein päätellyt, että Puuman prioriteettilistalla on ensimmäisenä oman siipan toipumisen edesauttaminen. Olen kokkaillut pehmeitä ruokia, huolehtinut etteivät mehujäät lopu pakkasesta, sekä sisarhentovalkoisena tarkkailut lääkecocktailin minuuttiaikataulullista sisäänottoa. Piirsin keittiön liitutaulullemme jopa kaavion, jota seuraamalla lääkkeiden ottamisesta tuli astetta helpompaa.

Ykkösmies toipuu hyvin, ja tarvitsee yhä vähemmän minun apuani. Huomaan, että mitä vähemmän hän minua tarvitsee, sitä enemmän minulla on taas aikaa ajatella seksiä. Haluta sitä. Kaivata sitä lähes pakonomaisesti, koko keho kaipuuta sykkien.

Istua nökötimme eilen sohvalla kuin bingomaratonista uuvahtaneet eläkeläiset ja tuijotimme lasittuinein silmin television ruutua. En muista, katsoimmeko elokuvaa vai sarjaa, mutta ruudun tapahtumat kertoivat suhteen alkuajasta; siitä, kun ei ollut varma että seurustellaanko tässä vai ei tai tykkääköhän tuo minusta ihan oikeastikin. Puuskahdin spontaanisti Ykkösmiehelle, että minä kaipaan tuota epävarmuutta, niitä perhosia vatsassa, sitä tunnetta kun toisen lähettämä tekstiviesti tuo Irvikissahymyn kasvoille ja tähtien tuiketta silmiin.

Ykkösmies katsoi minua epäuskoisesti. “Siis ihan oikeastiko vai?”

Ykkösmies on täysin tyytyväinen nykytilanteeseen, eikä kaipaa elämäänsä enää mitään epävarmuustekijöitä. Naimisiin ollaan menty loppuelämäksi, ja se tasaisen turruttava arki on jotain, josta voi olla ylpeä. Että ikäänkuin ollaan matkan päässä; ja vasemman nimettömän sormus on se heilutettu ruutulippu – kisat on kisattu ja nyt voidaan vetäytyä varikolle.

Minun mielestäni niitten kisojen tulisi vasta alkaa. En edelleenkään suostu alistumaan siihen, että näin nelikymppisenä parina kaikki olisi jo koettu; että suhteemme lakipiste olisi jo saavutettu. Yli vuosikymmen yhdessä, ja joskus se kaikki tavanomaisuus ja arkisuus tekisi mieli purkaa yhteen mielipuoliseen huutoon, joka säikäyttäisi koirat ja rikkoisi ikkunat: ei helvetissä tämä voi olla tässä!

Olen myös miettinyt sitä, miten valitsemamme tietoinen lapsettomuus tähän vaikuttaa. Sillä eikö ole kärjistettynä niin, että lapsiperheissä sen uuden perheenjäsenen tulo taloon käynnistää uuden periodin elämässä jotenkin luonnollisena jatkumona perinteiseen parisuhteen kaavaan (tapailu, seurustelu, av(i)oliitto, lemmikki, oma koti, lapset)? Että siinä lapsiperheen arjessa ei ole aikaa voivotella seksin puuttumista tai arkipäiväistymistä, kun lapset kuitenkin ovat prioriteetti numero yksi? Että ikäänkuin aletaan elää enemmän lapsille ja lapsien kautta?

Onko itsekästä olla lapseton – tai kääntäen: tuleeko (omasta valinnastaan) lapsettomisista ihmisistä itsekkäitä? Olenko minä niin hemmoteltu vaimona, ettei mikään enää riitä? Olisiko minun arkeni palkitsevampaa, mikäli olisimme päättäneet lisääntyä? 

Kommentit (11)
  1. Ei kai lapset sitä arjen palkitsevuutta toisi. MUTTA elämään väriä kylläkin!
    Itse lisäännyin ”vanhoilla päivilläni” ja täytyy sanoa että parisuhde jäi jyrän alle pikkulapsiajaksi. Mutta siellä se on on littaantuneena odottamassa taas palautumista. Voin vilpittömästi sanoa, että jos me oltain valittu lapseton tie, meille ois joissain vaiheessa tullut kahdestaan TYLSÄÄ. Lasten kanssa ei varmasti tule. Sen verran ne pistää aktiivisiksi.
    Ja kyllä, olin täysin ITSEKÄS lapsettomana parisuhteessa. Mutta so what?!?! Saa olla. Ketä se muka haittaa, jos se ei puolisoa haittaa ja suhde pysyy hyvänä.

  2. Lapsi – tai lapset – tuo tiettyä merkitystä elämään. Se, että on jonkun tarvitsema, vähentää tietynlaista tyhjyydentunnetta kyllä kummasti.

    NB 1: Tämä ei tarkoita, että lasten hankkiminen olisi kaikille hyvä tai suositeltava ratkaisu, tai että tarvittuna oleminen sopisi kaikille. Se vain tarkoittaa, että lapsen hankittuaan on tarvittu ja arki on usein hieman täydempää.

    NB 2: Lisääntyminen, jotta saa elämäänsä merkityssisältöä, on lyhyen tähtäimen strategia. Lapset kasvavat joskus ja tarvitsevat vanhempiaan vähemmän.

    Se, miten lapset vaikuttavat seksiin, on toki valitettavasti aika selvää: monilla on yhdenkin lapsen jälkeen aikaa touhuta, sillä monia kuopuksia on alulle saatettu, mutta yhden lapsen äitinä itselleni on täysi mysteeri, milloin puuhastellaan, jos kaikki lapset todennäköisesti nukkuvat vain klo 4-5 aamuyöllä.

    Ja minulle on kyllä tärkeää, ettei seksielämä kuihdu lapsen tulon myötä. Minulle säännöllinen seksi – vaikka nyt puhutaan siis viikkotasolla, ei päivätasolla säännöllisestä – on tosi olennaista. Kun arki muuttuu, ja kiire lisääntyy, seksi sitoo parisuhdetta paremmaksi. Mielihyvän lisäksi se pakottaa koskemaan ja olemaan kosketettuna, muistuttaa, että meillä on naisena ja miehenä jotain omaa ja yhteistä vielä.

    Kun mietin omaa lapsilukuamme, lisälapsen vaikutus seksielämään ei ole täysin merkityksetön tekijä yhtälössä. Minä haluan pitää huolta tästäkin elämäni osa-alueesta, vaikkei sen merkitys ehkä olisikaan sama kuin parisuhteemme alkuvuosina.

    Vaan mikäpä tässä elämässä muuttumatta säilyisi.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *