Päätös.
Päätin tiistaisen avioseksiyllärin jälkeen, että en oikeastaan enää tarvitse Nörttipoikaa; tai ehkä joskus vielä tarvitsisinkin, mutta en vaan yksinkertaisesti enää halua.
Jännää, miten paljon tunteet vaikuttavat siihen, miten toisen fyysisen olemuksen näkee. Niin ruusunpunaisten lasien läpi en koskaan katsellut, ettäkö Nörttipoika olisi ollut silmissäni jotenkin übermaskuliininen adonis; mutta pidin ominaistuoksustaan, hoikasta (okei, laihasta) kehostaan ja pehmeistä, pienistä käsistään sekä huonosta ryhdistään kaikesta huolimatta. Edes se, että Nörttipojan ranteet olivat kapeammat kuin omani, ei haitannut. Koska tykkäsin hänestä.
Jotenkin sitten yhtäkkiä viime tapaamisella näinkin hänet kuten “ulkopuoliset” hänet näkevät; yllä kuvaillun kaltaisena. Ja huomasin, että en tunne seksuaalista vetovoimaa näkemääni kohtaan. (Ja sitä Gaultierin Le Malea olin kestänyt heteromiehellä vain, koska olin tottunut siihen hänen kehollaan.)
Tätä en tosin missään nimessä halua Nörttipojalle kertoa, sillä muistan miten epävarma hän oli itsestään ja ulkonäöstään ”suhteemme” alussa. Itsekriittisenä ja realistisena ihmisenä tajusi kyllä itsekin, että ihan niitä parhaita arpoja ei geeniarpajaisissa ollut jaeltu. Mutta vähemmänkin perinteisessä mielessä komea/kaunis ihminen voi olla vetovoimainen ja karismaattinen, jos vaan itse uskoo omaan seksikkyyteensä ja uskaltaa olla itsevarma; ja tämän Nörttipoikakin oppi suhteemme aikana. Olen iloinen siitä, että sain sen hänelle opettaa – enkä todellakaan aio sitä häneltä pois ottaa vain, koska itse näen hänet nyt eri tavalla. Hän uskoo olevansa seksikäs, haluttu, komeakin. Ja se näkyy hänen käytöksessään; uskaltaa ottaa enemmän kontaktia toisiin ihmisiin, flirttaileekin enemmän.
Seurasi tuskailutunti sähköpostiluonnoksen kimpussa; miten tuon nätisti julki, etten koe enää himoa häntä kohtaan, ja että en halua enää tavata häntä?
Lopulta päädyin kertomaan niin kuin asia oli (ainakin melkein); että en halua häntä enää, ja että syypää on varmaan se tyttöystäväkokelaan tapaamisesta johtunut pikaero. Että se kipinä, joka meidän välillämme oli, on nyt lopullisesti hiipunut eikä sitä auta enää yrittää liekeiksi puhallella. Kerroin, että koin syyllisyyttä viime tapaamiskerralla; ensimmäistä kertaa tunsin oloni tosi kurjaksi ja olin erittäin tietoinen siitä, että petän aviomiestäni. Ja että en halua kokea sitä enää toista kertaa.
Sitten odottelin kylmä söyrinki tiedätte-kyllä-minkä ympärillä Nörttipojan vastausta. Lopulta se tuli.
“Osasin jo odottaa tätä, tiesin että tämä on tulossa jo siitä miten halasit minua lähtiessäsi.”
Nörttipojan loppuvastaus oli tyypillisen nörttipoikamainen; että ymmärtää miksi en enää halua tavata, että on kiitollinen kaikesta mitä kanssani on kokenut ja oppinut ja hyvää jatkoa toivotellen. Loppukaneettina vielä, että toivottavasti voidaan vielä joskus tulevaisuudessa nähdä ihan ystäväpohjalta.
Minä en tällä hetkellä usko, että tuntisin vielä joskus tarvetta nähdä häntä riippumatta siitä, miltä “pohjalta” tapaaminen tapahtuu. Mutta sitä en viitsinyt hänelle erikseen kertoa. Uskon, että kontaktimme hiipuu ihan itsestään, luonnollisesti.
