Lihavuudesta ja minäkuvasta feat. Valokuvaaja
Toimituksenkin esille nostama Vagabondin postaus ylipainosta ja omasta minäkuvasta sai minut miettimään. Totta, sen itsetunnon ja itsensä hyväksymisen tulisi tulla ennen kaikkea oman pään sisältä, eikä siitä, mitä toiset sinusta miettivät ja mitä sinusta sanovat. Fakta lienee kuitenkin, että meille kaikille muille kuin täydellisen kropan omaaville (”täydellinen kroppa” muuten lienee ainakin subjektiivisella tavalla utopiaa, sillä olen aivan satavarma, että jokainen stressaa jostain omassa kehossaan) se itsensä hyväksyntä on sitä vaikeampaa, mitä enemmän nykyisistä kauneusnormeista poikkeaa.
Totta kai sitä peilaa – tahtomatta tai tahallaan – siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Vaikka kuinka yrittäisit olla välittämättä. Vaikka sinulla olisi maailman kaunein nenä, se muuttuu oman pään sisällä kamalaksi kotkannokaksi sillä sekunnilla, kun siitä on kaksi kertaa negatiiviseen sävyyn huomautettu. Ja vastaavasti: positiivinen palaute saattaa muuttaa sen kamalan kotkannokan universumin kauneimmaksi klyyvariksi.
Vaikka olen itsekin oppinut enemmän tai vähemmän hyväksymään itseni sellaisena kuin olen – tai oikeastaan lopettanut murehtimisen siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat ja keskittynyt sen sijaan omaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiini BMI:stä välittämättä – puhisen joskus itsekseni peilin edessä, kun rekillä kivalta näyttänyt mekko saakin minut näyttämään säikäytetyltä pallokalalta.
Minun suurin häpeäni on minun vatsani; tuo minun oma etureppuni, jota toivoisi pystyvänsä vetämään pysyvästi sisään. Siinä se löllyy kuin nahkurin pussi; hoikempana ryppyisempänä ja jotenkin ilmansa menettäneenä, ja tuhdimmassa kunnossa pyöreämpänä, täyteläisempänä, läsnäolevampana.
Tunnustan, että häpeän myös sitä, että olen isoluinen. Ja tämä ei ole nyt mikään ”en ole lihava, minulla vain on isot luut ja siksi painan näin paljon” –tyyppinen harhaluulo; minä olen oikeasti ronskin kokoinen naiseksi, painoin sitten 68 tai 98 kiloa. Olen 170-senttinen, kengännumeroni on 40-41, kourani saisivat myyränkin kateelliseksi, ja rinnanympärykseni ei suostu liikkumaan 85 sentistä alaspäin, vaikka poistaisin lihan lisäksi nahkankin.
Muistan edelleen, kuinka 30 kilon painonpudotuksen jälkeen menin pää jännityksestä täristen liiviliikkeeseen, ja kuinka rinnanympäryksestäni oli kadonnut vaivaiset viisi senttimetriä – se pettymys! Ja kuinka edelleenkin M-koko oli mahdottomuus rintakehästäni ja rinnoistani johtuen.
Valokuvaajan kanssa en häpeä kroppaani. Sillä ensimmäisellä kerralla, kun rojahdimme sängylle, Valokuvaaja alla ja minä päällänsä istuen, ja hän riisui kesämekkoni paljastaen alusvaatteeni, hän pysähtyi ja katsoi minua kauan.
”Olet vielä kauniimpi ilman vaatteita.”
Kun Valokuvaaja veti minut lusikkaan, muistan ajatelleeni että apua, mun maha on kyljellään kaikkein epäsuotuisimmassa kulmassa. Kaiken kukkuraksi Valokuvaaja asetti kätensä vatsani päälle, melkeinpä puristi sitä.
”Tykkään sun masusta.”
Kun makasimme vierekkäin kylki kyljessä, Valokuvaajan käsi hiipi rinnoiltani kylkiluilleni.
”Olet niin ihanan pehmeä, ja kuitenkin sussa on sen verran kulmaa, etten pelkää että menet rikki, jos rutistan vähän rajummin.”
Ykkösmies ei ole ikinä positiivisesti kannustaen spesifioinut kehoni osia, joista hän pitää. Ja jos on, osat ovat olleet niitä, joista itsekin pidän (rintani, silmäni, sääreni). On mielenkiintoista huomata, miten Valokuvaaja poimikin vartalostani kaikki ne itseinhoni kulmakivet, ja melkeinpä ylisti niitä. Ehkä hän teki sen tarkoituksella, saadakseni minut tuntemaan oloni mukavammaksi ja luontevammaksi hänen seurassaan; mutta haluan uskoa, että hän tarkoitti, mitä sanoi. Siltä se ainakin tuntui.
Ja kas: perjantai-iltapäivästä saunoimme, jäähyilimme ja grillasimme vailla rihman kiertämää. Vietimme oikeasti koko iltapäivän alasti – vaikka seksiä emme harrastaneetkaan.
En pysähtynyt kertaakaan ajattelemaan, miltä mahareppuni näyttää.