Supersankari(ni)
Valokuvaaja kertoi, että hänellä on kyky havainnoida tavallista paremmin. Että hän näkee ihmisistä paljon enemmän kuin antaa ymmärtää; ja että maailma on joskus aika hassu paikka omituisissa paikossa olevine kauneuksineen ja ihmisineen, jotka välittävät jatkuvalla syötöllä suurimmalta osalta huomaamatta jääneitä mikroviestejä, jotka usein ovat täysin ristiriidassa opitun käytöksen kanssa.
Minua hymyilytti. Mielikuvituksessani näin jo Ricky Fittsin (American Beauty) ja Cal Lightmanin (Lie to Me) hybridin.
“Esimerkiksi en ole koskaan huomannut sun valehtelevan minulle.”
Heh. No, en itseasiassa olekaan valehdellut (miksi siihen olisi tarvetta), mutta muistinpa samassa myös, miten ala-asteen sijaisuuksia tehdessäni tapanani oli vakuutella oppilaille, että huomaan heti jos joku valehtelee, koska olen kävelevä valheenpaljastuskone. Saa nauraa.
Ja menihän se niille yhdeksänvuotiaille räkänokille kultaisille lapsukaisille läpi. Minä sen sijaan olin aika skeptinen Valokuvaajan kyvyistä, ja toin tämän tapani mukaan aika suorasanaisesti julkikin.
“Haluatko oikeasti tietää?”
Käänteistä psykologiaa? Sanoin, että ehdottomasti, totta kai, anna palaa vaan.
“Sä olet aiemmin pureskellut kynsiäsi. Koska vieläkin ajatuksissasi viet kynsiäsi suutasi kohti, ennen kuin lopetat liikkeen kesken.”
“Kun olet eri mieltä mun kanssa, sun sieraimet värisee vähän, niin kuin kanilla. Mutta sä olet liian vieraskorea ladataksesi vielä täydeltä laidalta.”
“Sä siivosit mua varten, mutta olet oikeasti vähän semmoinen hälläväliä, mitä järjestykseen tulee.”
“Toisaalta taas sua häiritsee, jos symmetria rikkuu.”
“Mä huomaan aina, kun vaan teeskentelet kiinnostunutta. Formulat. Sarjakuvat. Lapset.”
(Olimme keskustelleet kaikista kolmesta mainitusta – ja pystyn keskustelemaan niistä, mutta ne eivät aiheina ole ehkä ihan kärkikympissäni.)
Tässä vaiheessa pyysin lopettamaan – en edes halunnut tietää, mitä muuta Valokuvaaja oli minusta niin täysin nappiin havainnoinut. Eihän sillä toisaalta ollut väliäkään; ainakaan minun ei tarvitsi pelätä, että minua tulkittaisiin väärin.
“Ootko aina ollut tuommoinen, vai onko tämä sen onnettomuuden jälkeen hankittu ominaisuus?”
Valokuvaaja kertoi, että onnettomuus oli tosiaan vahvistanut havainnointikykyään. Että ehkä kyse oli informaation erilaisesta vastaanotosta, ja että vaivaava väsymys saattoi johtua ylisignaaleista, joita aivot eivät pysty kunnolla prosessoimaan.
Jep, Valokuvaaja oli myös heilunut autismikäyrillä aika korkealla, kun häntä testailtiin onnettomuuden jälkimainingeissa.
“Se on sun supervoima. Siksi sä olet niin hyvä valokuvaajakin. Mun supersankari <3”
Oli pitkään hiljaista. Sitten KIK taas wuut-wuuttasi.
“Toi on varmaan kauneinta, mitä kukaan on koskaan mulle sanonut.”
Wuut-wuut.
“Supervoima – enpä ole ennen ajatellut siitä noin positiivisesti. Sä olet ihana.“
Wuut-wuut.
“Haluatko, että olen sun Clark vai Peter? :P”
Hämähäkkimiestä puri radioaktiivinen hämähäkki. Minun Supersankarini oli moottoripyöräonnettomuudessa.
Wuut-wuut.
“Onko sulla nainen hajuakaan, miten paljon mä sua rakastan?”