Ikävä
Se lähti niin kovin pienestä asiasta liikkeelle. Perjantain lounastauolla yksi kollega kertoi juttua vapaaehtoisjärjestöstä, jonka kautta oli ostanut jotain. Järjestö oli tarkoitettu ihmisille, joilla oli ei-synnynnäinen aivovamma.
Kollega selitti suu vaahdossa tietämättömille työtovereille, mistä tämmöisen ei-synnynnäisen aivovamman voisi saada, ja mitä vaikutuksia sillä on vamman kantajalle. Että ovat ihan tavallisia ihmisiä, mutta että muisti saattaa pätkiä, tai saattavat väsyä helposti.
Yhtäkkiä kaikki vyöryi ylitseni; se, miltä Valokuvaaja näytti kun se hymyili ujosti, miltä se kuulosti kun se haparoi sanojaan, miten se katsoi samaan aikaan niin ujosti ja haavoittuvan näköisenä, kun se kysyi, riittääkö hän minulle sellaisena kuin on, sellaisena semi-autistisena aivovammaisena.
Muistin, miltä sen pehmeä suudelma tuntui, miltä sen partaöljy tuoksui. Muistin, että työkaappini perällä on vielä se hiusvahapurkki, jonka Valokuvaaja vahingossa kerran jätti luokseni, ja jonka toin toimistolle nuuskuteltavaksi sen sijaan, että olisin heittänyt sen pois, kuten Valokuvaaja kehotti. Se kun oli melkein lopussa.
Muistin, miten sen jalat nytkivät kuin koiralla kun se nukkui, ja miten sillä oli tapana vetää minut tiukasti itseään vasten ja painaa nenä niskaani, antaa partansa kutittaa paljasta ihoani.
Muistin, miltä tuntui harrastaa seksiä sen säädettävällä työpöydällä, ja miten sen jälkeen otettiin ne silmäkieroiset ja kieliulkoiset selfiet, ja pidettiin piknikki varaston lattialla.
Muistin, miten se nauroi aina kuin sydämensä pohjasta, ja miten sen pienikin hymy sulatti minut, sai ihon kananlihalle ja perhoset vatsanpohjaan. Miten hellästi se piti kädestäni kiinni, kun ei enää muuta jaksanut. Jaksoi kuitenkin silittää peukalonhankaani peukalollaan, loputtomiin.
Ja muistin, miten sanottiin että rakastetaan, ja tarkoitettiin sitä.
Sinä perjantaina, sen jälkeen kun Ykkösmies oli jo mennyt nukkumaan, minä avasin toisenkin viinipullon, sytytin uuden savukkeen ja itkin silmät päästäni. Itkin sillä tavalla holtittomasti, että naama vääntyi rumille kurtuille ja räkää tuli nenästä; itkin ääneen ulvoen niin kauan että päähän alkoi koskea ja silmiä kirvellä. Itkin, kunnes kyyneleitä ei enää ollut; kunnes silmät olivat pelkät kurttuiset rusinat keskellä kyynelten ja rään laikuttamaa naamaa.
Miten sellaista semi-autistista aivovammaista voi yhäkin olla niin kamalan ikävä.
