Mä haluan auttaa
Se lähti joogasta, jossa opin ennen kaikkea lempeyttä itseäni ja kehoani kohtaan, ja jatkui meditaatiolla, joka opetti suvaitsevaisuutta ja lempeyttä (uskallanko sanoa jopa lähimmäisenrakkautta, vai alkaako kuulostaa liian kornilta?) muita kohtaan.
Puolisen vuotta sitten eräs ystäväni otti sapattivapaata, pakkasi rinkkansa ja suuntasi Etelä-Amerikkaan rakentamaan taloja köyhille; ensimmäisen kuukauden aikana hän oppi valamaan betonia, parantelemaan rakkoja käsissään ja arvostamaan länsimaisia työkaluja – loput puolesta vuodesta hän reissasi yksin ristiin rastiin ja palasi kotiin monta monituista kokemusta rikkaampana.
Siitä asti minäkin olen miettinyt, että hei mäkin haluun.
En halua rääpiä manikyyriäni (!) rikki betonivalussa ja saada auringonpistosta paahtavassa helteessä, mutta voisin ihan hyvin kuvitella opettavani englantia, tai tekeväni ihan mitä tahansa, mihin ei vaadita fyysisesti peikonvoimia ja standardina säästöpakkausta suomalaista sisua.
Okei, autanhan minä nytkin tavallani. Lahjoitan tietyn summan rahaa joka vuosi hyväntekeväisyyteen; kohteet vaihtelevat sen mukaan, missä rahalle tuntuu minun mielestäni olevan eniten tarvetta.
Mutta kun siitä ei oikein saa tyydytystä.
Ei tule semmoinen olo, että jes, minä oikeasti autoin. (Vaikka varmasti jokainen euro on tarpeen.) Ei tule semmoista tunnetta, että jihuu, näen nämä eurojeni tulokset tässä nyt ihan konkreettisesti – siis muuten, kuin pankkitilisiirron miinuksena.
Ja myönnän, että osaan olla aika kyyninen, mitä tulee rahojen perillemenemiseen; mitä niillä nyt oikeasti sitten tehdään? Päätyvätkö eurot apua tarvitseville, vai vetääkö joku korruptoitunut byrokraatti härskisti välistä?
Ehkä minulla on vain jokin neljänkympin kriisi, mutta huomaan yhä enenevissä määrin pohtivani – ellen nyt ihan elämän tarkoitusta, niin ainakin sitä, että mitä minä nykyisellään teen, mistä on oikeasti konkreettista hyötyä tai apua muille?
Ja ellei mukaan lasketa vapaata rakkauttani seksiujojen nuorten poikien eheyttämiseksi (itseironia), niin vastaus on: enpä kovinkaan paljoa. Pyörittelen papereita, kykin koneella ja tahkoan pomoille rahaa. Käyn useamman kerran kuussa ulkona syömässä (ja juomassa), matkustelen ja enimmäkseen nautin elämästäni; hemmottelen itseäni kaksin käsin.
Mitäs, jos ensi vuonna lähtisinkin, sen asemesta, että menisin taas äipän kanssa jonnekin all-in resortiin nauttimaan cocktaileja, paikkaan X vapaaehtoistöihin vaikka kuukaudeksi? Menisin sokkona jonnekin maahan, mistä en tiedä juuri mitään, ja asuisin ehkä paikallisessa perheessä, joka ei puhu englantia; ja tekisin jotain hyödyllistä, jotain konkreettista, jotain…humanitääristä?
Ja vastapalvelukseksi oppisin ehkä jotain paikallisesta kulttuurista, alkeet uudesta kielestä, sekä myös olemaan kiitollisempi siitä, minkä nyt ehkä otan itsestäänselvyytenä.
Onko teillä kokemuksia vapaaehtoistyöstä ulkomailla? Pitääkö olla joku ituhippi puunhalaaja, että kokemusta osaa arvostaa, vai olenko jo liian mukavuudenhaluinen materialisti pärjätäkseni ja arvostaakseni?
P.S. Tämän postauksen myötä blogi lähtee kuukauden lomalle.