Mä haluan auttaa

Se lähti joogasta, jossa opin ennen kaikkea lempeyttä itseäni ja kehoani kohtaan, ja jatkui meditaatiolla, joka opetti suvaitsevaisuutta ja lempeyttä (uskallanko sanoa jopa lähimmäisenrakkautta, vai alkaako kuulostaa liian kornilta?) muita kohtaan.

Puolisen vuotta sitten eräs ystäväni otti sapattivapaata, pakkasi rinkkansa ja suuntasi Etelä-Amerikkaan rakentamaan taloja köyhille; ensimmäisen kuukauden aikana hän oppi valamaan betonia, parantelemaan rakkoja käsissään ja arvostamaan länsimaisia työkaluja – loput puolesta vuodesta hän reissasi yksin ristiin rastiin ja palasi kotiin monta monituista kokemusta rikkaampana.

Siitä asti minäkin olen miettinyt, että hei mäkin haluun.

En halua rääpiä manikyyriäni (!) rikki betonivalussa ja saada auringonpistosta paahtavassa helteessä, mutta voisin ihan hyvin kuvitella opettavani englantia, tai tekeväni ihan mitä tahansa, mihin ei vaadita fyysisesti peikonvoimia ja standardina säästöpakkausta suomalaista sisua.

Okei, autanhan minä nytkin tavallani. Lahjoitan tietyn summan rahaa joka vuosi hyväntekeväisyyteen; kohteet vaihtelevat sen mukaan, missä rahalle tuntuu minun mielestäni olevan eniten tarvetta.

Mutta kun siitä ei oikein saa tyydytystä.

Ei tule semmoinen olo, että jes, minä oikeasti autoin. (Vaikka varmasti jokainen euro on tarpeen.) Ei tule semmoista tunnetta, että jihuu, näen nämä eurojeni tulokset tässä nyt ihan konkreettisesti – siis muuten, kuin pankkitilisiirron miinuksena.

Ja myönnän, että osaan olla aika kyyninen, mitä tulee rahojen perillemenemiseen; mitä niillä nyt oikeasti sitten tehdään? Päätyvätkö eurot apua tarvitseville, vai vetääkö joku korruptoitunut byrokraatti härskisti välistä?

Ehkä minulla on vain jokin neljänkympin kriisi, mutta huomaan yhä enenevissä määrin pohtivani – ellen nyt ihan elämän tarkoitusta, niin ainakin sitä, että mitä minä nykyisellään teen, mistä on oikeasti konkreettista hyötyä tai apua muille?

Ja ellei mukaan lasketa vapaata rakkauttani seksiujojen nuorten poikien eheyttämiseksi (itseironia), niin vastaus on: enpä kovinkaan paljoa. Pyörittelen papereita, kykin koneella ja tahkoan pomoille rahaa. Käyn useamman kerran kuussa ulkona syömässä (ja juomassa), matkustelen ja enimmäkseen nautin elämästäni; hemmottelen itseäni kaksin käsin. 

Mitäs, jos ensi vuonna lähtisinkin, sen asemesta, että menisin taas äipän kanssa jonnekin all-in resortiin nauttimaan cocktaileja, paikkaan X vapaaehtoistöihin vaikka kuukaudeksi? Menisin sokkona jonnekin maahan, mistä en tiedä juuri mitään, ja asuisin ehkä paikallisessa perheessä, joka ei puhu englantia; ja tekisin jotain hyödyllistä, jotain konkreettista, jotain…humanitääristä?

Ja vastapalvelukseksi oppisin ehkä jotain paikallisesta kulttuurista, alkeet uudesta kielestä, sekä myös olemaan kiitollisempi siitä, minkä nyt ehkä otan itsestäänselvyytenä.

Onko teillä kokemuksia vapaaehtoistyöstä ulkomailla? Pitääkö olla joku ituhippi puunhalaaja, että kokemusta osaa arvostaa, vai olenko jo liian mukavuudenhaluinen materialisti pärjätäkseni ja arvostaakseni? 

volunteer.gif

P.S. Tämän postauksen myötä blogi lähtee kuukauden lomalle.

Kommentit (37)
  1. mrs firehill
    27.10.2016, 10:11

    Auttaminen tuo hyvää oloa ja tyydytystä. Itse olen kuulunut yli vuoden FB ryhmään nimeltä AKV autetaan kun voidaan. Sen kautta apuja viedään suoraan köyhille yksilöille ja perheille ympäri suomen. Ei siis lähetetä vain rahaa vaan autetaan heitä vuoden kerrallaan kunnes heidän omat siipensä kantavat. Apu voi olla ruokaa, vanhojen vaatteiden lähettämistä, juttelua, ulkoiluseuraa, kelan papereiden täyttöä, koiran ulkoilutusta, siivousta, sisustamista, kahvituokioita tai tsemppaamista. Sen mukaan mitä itse haluaa ja voi antaa. Suosittelen lämpimästi. Saa auttaa kun itse voi.

  2. Moikka! Itse olin viime syksynä vapaaehtoisena Nepalissa kolmen kuukauden ajan. Täytyy myöntää, että itse lähdin ihan seikkailemaan ja tutustumaan uuteen kulttuuriin, enkä niinkään parantamaan maailmaa. Elämä kehitysmaissa on aina kiinnostanut, ja siten kohteeksi valikoitui Nepal. Vietin kolme kuukautta paikallisessa lastenkodissa, ja näin jälkikäteen aikaa tarkastellen on vaikea sanoa, oliko läsnäolostani enemmän hyötyä kuin haittaa. Itse maksoin matkasta lennot ja rokotukset yms, sekä matkustelun kohdemaassa (kuten esimerkiksi parin viikon vaelluksen vuoristossa), ja lisäksi maksoin majoituksesta ja ruoasta paikalliseen hintatasoon nähden kohtuullista korvausta. Lapset kävivät englanninkielistä koulua (jossa opettajat eivät kylläkään kaikki puhuneet englantia), mutta se, että minä juttelin heille englanniksi kehitti kyllä kielitaitoa huomattavasti. Lisäksi autoimme talon askareissa, ja esimerkiksi opetimme erilaisia hygieniaan liittyviä asioita. Lisäksi kohdemaan paikallisen yrittäjyyden tukeminen (kuten ostokset ja esimerkiksi kampaajalla käynti) varmasti auttoi edes jotain. Lapsille läsnäolo oli myös tärkeää, sillä juuri kyseisessä lastenkodissa ei lapsia varten ollut nimetty ketään henkilöä, joka kuuntelisi heidän murheitaan tai lukisi iltasatuja. Loppujen lopuksi on kuitenkin vaikea sanoa, onko siitä että tulee jollekin lapselle tärkeäksi aikuiseksi tueksi, ja lähtee sitten samantien kotiin kun luottamus on saavutettu enemmän haittaa vai hyötyä. Itselleni matka oli kuitenkin avartava kokemus. Oli erittäin mielenkiintoista nähdä miten asiat kehitysmaassa oikeasti toimivat (tai oikeastaan eivät toimi), ja tutustua kulttuuriin, sekä elää paikallisen arkea. Elämäni rankimmat ja onnellisimmat kuukaudet, ei voi muuta sanoa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *