(Välillinen) trauma

Lähes kaksi viikkoa hiljaiseloa. Vaikka olenkin harventanut postaustahtia ja ottanut vähemmän paineita blogin päivittämisestä, melkein parin viikon tauko alkaa – huolimatta siitä että blogini on edelleenkin vain harrastus – vaatia selitystä.

Olen joskus vähän vaahto suussa meuhkannut kommenttikentässä, jos joku yliutelias anonyymi on tivaillut vastauksia, joita en halua antaa, että ei mun ole pakko vastata. En vastaa, koska en halua. Ei yksinkertaisesti vaan kerta kaikkiaan kuulu sulle.

Mutta kyllä silti tunnen olevani selityksen velkaa; nimenomaan niille, jotka eivät heti ole suuna päänä vaatimassa lisää informaatiota mun elämästä vain, koska puin “ihmissuhteitani julkisesti netissä”. Olen sen selityksen velkaa niille, jotka hiljaa siellä taka-alalla odottelevat uutta postausta; ja jotka sitten jossain vaiheessa varovasti tiedustelevat, että olenko vielä ylipäätään hengissä. Kuten nyt esimerkiksi nimimerkki Hiljainen edellisen postauksen kommenttikentässä.

Okei, bloggaan tosiaan harrastuksekseni. Ei todellakaan ole mikään Tuija Lehtisen sivuprojekti tämä; en myöskään kalastele mitään kustannusdiilejä. Mutta välillä pääsee unohtumaan se, että siellä lukijoiden joukossa on tosiaan myös niitä, joille minä olen tavallaan…tullut tavaksi.

Ja onhan minulla itsellänikin lukematon (eh?) lista vakiblogeja, joihin klikkailen päivittäin. Ja joiden kirjoittajista huolestun, mikäli hiljaiseloa on kestänyt ns. tavallista pidempään.

Anteeksi siis tämä väliaikainen hiljaisuuteni. Siihen on kuitenkin syy.

Helsingin-viikonlopun jälkeen viestittelimme, mikäli mahdollista, entistäkin intensiivisemmin. Lähettelimme vielä vaihtamatta jääneitä reissukuviamme, puhuimme siitä, miten helppoa oli löytää myös se fyysinen yhteys; ja miten pahalta viikonlopun jälkeinen ero tuntui. Kun kaipasi sitä toista fyysisesti niin paljon, että kurkkua kuristi.

Sitten yhtäkkiä viestit alkoivat laimeta. Poeka vastaili vähemmän intensiivisesti, siihenastisten viestien palo ja intohimo olivat kadonneet; vastaukset olivat lyhyitä ja poissaolevia. Niskassani alkoi kihelmöidä; olikohan se viikonlopun tapaaminen sittenkin merkinnyt minulle enemmän kuin hänelle?

Lopulta kysyin asiaa suoraan. Vastaus veti niskan kihelmöinnin koko päänahan yli ja muodosti otsalle pieniä hikikarpaloita.

“My father is missing.”

Yhtäkkiä olin taas Lähi-Idässä. Tunsin silmissäni kyynelkaasun kirvelyn, kuulin kranaattien kaukaisen paukkeen. Muistin, että tämä on edelleen arkipäivää niin kovin monelle, ihan liian monelle. Tajusin taas, miten helppoa on unohtaa toisen ihmisen epätoivo ja tuska silloin, kun se ei ole konkreettisesti esillä muutoin kuin lehtien lööpeissä.

Kolmen epätietoisuutta täynnä olevan päivän ja satojen hapuilevaa lohdutusta sisältävien viestien jälkeen, se kauan pelätty.

“They have found my father dear.”

“They found him dead. And it’s my fault.”

Vatsani kääntyi ympäri, teki mieli oksentaa.

Menettämisen tuskaa suurempanakin tuskana tunne siitä, että en voinut tehdä mitään lohduttaakseni. En vetää lähelleni, en halata pitkään. En antaa toisen nukahtaa syliini hiuksiaan silittäen. En antaa itkeä ja olla lähelläni. En sanoa, että ei helvetissä se ole sinun vika.

Poeka meni niin shokkiin, että joutui vähäksi aikaa sairaalahoitoon. Olisiko tämä voitu välttää, jos olisin voinut ollut läsnä? Sota repi tärkeän ihmisen pois yllättäen minulle tärkeältä ihmiseltä. Enkä minä voinut edes saatana soittaa ottaakseni osaa.

Pystyin vain lähettämään niitä vitun viestejä

thema-davis-quote-on-empty-words.jpg

suhteet oma-elama rakkaus oma-elama
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.