Baby girl – tytöttelyä ja infantilisointia?

Mr. Mossadilla on tapana tehoviljellä hellittelynimiä. Hänen työkiireistään johtuen emme viestittele kuten alkuaikoina, mutta sen sijaan, että äppäilisimme tunnin aiheesta mitä söit lounaaksi, tekstailumme menee periaatteella laatua, ei määrää (haha, vaikka allaoleva ei tästä ihan täysin vakuuttaisikaan).

“How was your day darlin?” (Juu, ilman sitä g-kirjainta.)

“Hi sweetie, whatcha up to?”

“That’s nice luv.”

“Atta girl.”

“That’s my girl.”

“Sweet dreams my motek.”

“We’ll make it happen dear.”

“Sounds good honey.”

Aluksi vähän vierastin tuommoista hempeilyä; nyt olen tottunut siihen ja huomannut jopa nauttivani siitä. Kunnes.

“Hey baby girl, did you have a nice Sunday?”

Tunnustan, että repesin.

“Somebody’s been watching Criminal Minds again..? ;)”

Mutta mikähän siinä on, että en kuitenkaan näe mitään pahaa siinä, että minua tytötellään – vaikka minä olen meidän suhteessa se vanhempi? Ehkä se ei jotenkin kuulosta niin pahalta englanniksi?

Ja vieläpä baby girl. Infantilisoidaan JA tytötellään? Eikö tästä pitäisi ottaa jo hehtolitra palkokasveja nenään?

derek_morgan.jpg

Tunnustan, etten ota. Ensinnäkään Mr. Mossad ei varmasti tarkoita tytötellä halventavaan sävyyn; ja toisekseen – minun on myönnettävä, että pidän siitä (ja kolmanneksi – Derek Morgan <3). Kai se riippuu siitä, missä kontekstissa ja kuka tytöttelee. 

Pidän siitä tunteesta, että minä olen hänen blondi tyttönsä, ja hän on se maskuliininen mies. Se saa minut tuntemaan itseni pieneksi – siis fyysisesti pieneksi – vaikka olen kaikkea muuta kuin; olen pidempi kun Mr. Mossad, satavarmasti painavampikin. Silti tunnen itseni hänen lähellään siroksi.

Samaa sarjaa on minusta huolehtiminen; että lähetän tekstiviestin kun olen turvallisesti kotona, mikäli olen ollut liesussa tai muuten vaan pidempää matkaa ajamassa. Tai että kertoessani tulevasta Etelä-Afrikan matkastani hän toteaa vakavana: seriously, be careful out there. (Matka on vasta loppuvuodesta…)

Ikäänkuin olisin kutistunut itsenäisestä, joka paikassa pärjäävästä naisesta pieneksi tyttöseksi, josta täytyy pitää huolta. Ja se ei haittaa. En tajua.

Ykkösmies muuten tekee vähän samaa; kantaa kauppakassit autosta sisälle, avaa viini- ja kuohuviinipullot, kehottaa aamulenkiltä palattuaan ottamaan sateenvarjon mukaan jos sataa, varmistaa, että onko passi mukana jos olen menossa matkalle.

Vaihtaa autoon renkaat ja palaneet vilkkuvalot, pumppaa polkupyörään ilmaa, kantaa saunapuut.

Ei ole kyse siitä, ettenkö itse osaisi tai jaksaisi. (Osaan vaihtaa myös sytytystulpat ja virranjakajan kannenkin ihan yhtä näppärästi kuin ne renkaat tai sen palaneen lampunkin, enkä ole mitenkään vähä-älyinen tai fyysisestikään heikko.)

Mutta jos mies haluaa tehdä ja huolehtia, niin miksipä en antaisi – itseasiassa luulen, että miehet jollain tasolla tykkäävätkin siitä, että voivat ja saavat olla avuksi; että saavat ikään kuin päteä suojelijana ja vahvempana. Niin stereotypioivalta ja vanhanaikaiselta kuin se ehkä kuulostaakin.

Ja minusta siinä ei edes ole mitään väärää niin kauan kuin mies tietää kuitenkin, etten oikeasti ole täysin avuton ja saamaton; että osaan kyllä tarvittaessa ja olen tarpeeksi itsenäinen, jotta minun ei tarvitse olla riippuvainen kenestäkään.

Mutta vielä niistä hellittelynimistä. Omaan repertuaariini kuuluu tasan kaksi; hun ja sexy. Kaikki muut tuntuvat liian…keinotekoisilta ja pakotetuilta, tai toisaalta liian intiimeiltä. Hyviä, kepeitä ja leikkisiä ehdotuksia otetaan siis vastaan!  

Kommentit (13)
  1. Mitenkään tähän postaukseen nyt liittymättä, olisi mielenkiintoista kuulla pohdintojasi ja ajatuksiasi (jos olen oikein ymmärtänyt) vapaaehtoisesta lapsettomuudesta 🙂 Oletko joutunut kokemaan painostusta perheeltä ja ystäviltä, työpaikoilla tms. Ja jos olen ymmärtänyt väärin ja aihe on arka, toivon ettet pahoita mieltäsi tästä kommentista

    1. Et ole ymmärtänyt väärin 🙂 vähän aikaa oli semmoinen ”jospa sittenkin”, mutta sekin meni nopeasti ohi.

      Painostusta ei ole tullut oikeastaan muualta kuin semmoista hienoista äidiltä – mikä sinällään on ihan ymmärrrettävääkin, sillä olen ainut lapsi. Muuten olen tuonut vapaaehtoisen lapsettomuuteni usein ihan pyytämättäkin julki! 😀

  2. Olen tässä parisuhteessani miettinyt, ”invalidisoinko” tai lyttäänkö osan mieheni miehisyyttä tällä survival- asenteellani. En voi sietää sörkkimistä tai vahtimista, pyydän apua jos tarvitsen. 😀 Toisaalta en tiedä haittaako asenteeni, mutta en vain pysty seuraamaan sivusta, kun itsekkin voisin tehdä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *