Better to have loved and lost..?

Muusikko tuli hakemaan minua autolta ja toi tullessaan kolikoita parkkimittariin; olin aliarvioinut keskustan parkkimaksut. Suikkasi nopeasti suukon suulle vasta sen jälkeen ympärilleen pälyillen; ei kai vaan kukaan naapuri nähnyt. Minä syötin mittaria ja käteni tärisivät jännityksestä niin, että jouduin auttamaan vasemmalla kädelläni saadakseni kolikot mittariin. Muusikkoa se nauratti, sen mielestä se oli söpöä.

Hississä se ikuisuudelta tuntuva hetki, kun ovi liukui kiinni; sen jälkeen saman tien toistemme syleilyssä. Huulet hapuilivat ensimmäiseen yhteiseen suudelmaan, tarrauduimme toisiimme kuin hengenhädässä. Muusikko painoi kasvonsa kaulalleni, parransänkensä oli yllättävän pehmeä. Ja piti kiinni kuin ei olisi koskaan halunnut päästää irti. Nyt tärisimme molemmat.

Istahdimme sohvalle, ja tajusin yhtäkkiä, ettei minua enää jännittänyt. Muusikon läheisyys tuntui luontevalta; kuin olisin ollut aina luonaan. Istuin hänen syliinsä ja ripustauduin kaulaansa kuin koala; suutelin kaulaansa, silitin parransänkeään. Muusikko piti minusta kiinni ja antoi vahvojen käsiensä vaellella vartalollani; suutelimme pitkään, katsoimme toisiamme silmiin. Ei tarvinut ehdottaa seuraavaa askelta; siirryimme sanattomasta sopimuksesta makuuhuoneeseen.

”Sun kanssa on ihanaa rakastella”, Muusikko sanoi jälkeenpäin ja katsoi pitkään silmiin. Minun oli käännettävä katseeni pois; pelkäsin että silmäni kertovat liikaa. Kurkkuun nousi pala, jonka vain vaivoin nieleskelin pois. Ei saa sanoa rakastella, pitää sanoa harrastaa seksiä, tai panna tai naida.

Muusikon kämppä oli…noh, muusikon kämppä. Laskin kaksi akustista kitaraa, neljä bassoa. Tietokonepöydällä näppäimistön vieressä kosketinsoitin; joka puolella puolitylsiä lyijykyniä, nuottipapereita, osa lopullisessa ryttypallossa lattialle hylättyinä. Keittiössä tiskit tiskaamatta, olohuoneen ja keittiön välisellä tasolla pari musiikkibiografiaa ja kimppu hentoja, nuppuisia vaaleanpunaisia tulppaaneja, jotka näyttivät siltä, kuin eivät olisi tienneet, missä ovat; eivät sopineet muitten tavaroitten keskelle.

Muusikko huomasi hymyni, veti lähelleen ja kuiskasi korvaani, että oli ostanut kukat minua varten. Kun ei niitä voinut mukaankaan antaa. Nosti leukaani ja suuteli uudelleen, silitteli ristiselkääni. Halu kuohahti kehooni yllättäen ja niin intensiivisesti, että se melkeinpä säikäytti. Muusikko johdatteli minut sohvalle ja tuli minuun sen enempiä kyselemättä, vähän rajustikin; kliimaksissaan puri kaulakuoppaani hennot hampaanjäljet ja antoi koko painonsa keholleni nyyhkytyksensekaisen naurun säestämänä. Minun sisälläni kupli, koko kehoni kihelmöi; minuakin nauratti ja itketti samaan aikaan.

Muusikko kurotti kitaraan ja alkoi tapailla säveltä; karhea, matala äänensä lauloi minun sanojani, minun kertosäettäni. Nojasin olkapäätään vasten ja silittelin niskaansa; oli, kuin tämä olisi ollut ennestään tuttu rutiini. Jossain välissä Muusikko teki voileipiä, keitti vahvaa teetä. Minua ei yllättänyt, että tee oli lempimerkkiäni; eikä että Muusikko tiesi, että pidän siitä vahvana. Ei edes kysynyt, otanko siihen sokeria. Hän tiesi, etten ottaisi.

Neljä tuntia oli hetkessä ohi; viimeinen kerta hieman hätäinen, epätoivoinenkin. Intensiivisempi kuin kaksi edellistä. Muusikko pohti ääneen, miten voi olla mahdollista ikävöidä ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut; ja tapaamisen aikana ikävöidä tätä jo valmiiksi tietoisena tulevasta erosta. Minä kuiskasin kasvot rintakehässään, että minua pelottaa. Etten ollut osannut odottaa mitään tämän kaltaistakaan. Muusikko rutisti minua kuin hengenhädässä, ei sanonut sanaakaan; ei pystynyt.

Me säikähdimme molemmat. Säikähdimme sitä intensiivisyyttä, niitä kipinöitä, joita saimme toisissamme aikaan välittömästi tavattuamme.

Sovittiin minun aloitteestani, että ollaan viikko viestimättä; että katsellaan ja makustellaan, miltä tuntuu, kun toinen ei olekaan siinä viestin päässä aina tarvittaessa, aina kun voi, ja joskus vaikka ei voisikaan. Muusikko katsoi minua jotenkin surullisesti, silitti poskeani ja sanoi, että mitä tahansa tapahtuukin, tätä päivää ja sitä edeltäviä hetkiä ei kukaan enää ottaisi meiltä pois. Että hän kantaisi niitä mukanaan aina.

Ikävöin häntä jo nyt; ikävöin häntä jo silloin, kun hän halasi hyvästiksi ja suuteli minua pitkään keskellä katua välittämättä siitä, kuka näki. Muusikko jäi istumaan betoniporsaalle hymyillen kun käynnistin autoni ja ajoin pois.

En tiedä, näenkö häntä enää koskaan. 

Kommentit (14)
  1. Kirjoitat hyvin kirjallisia maneereita lukuunottamatta ja tämä yhdistettynä tarinoittesi kerronnalliseen kaareen saa minut aina silloin tällöin epäilemään olisiko tämä sittenkin (ainakin osittain) sinun oma kirjallinen kokeesi. 😀

    Joka tapauksessa jos tämä juttu Muusikon kanssa on jotain todellista, ette pysty olemaan toisistanne erossa. Minä törmäsin omaan rakkauteeni yökerhon hämärässä. Olin varattu, enkä etsinyt uutta kumppania tai suhdetta. En kuitenkaan voi unohtaa sitä tunnetta, kun näin nykyisen aviomieheni ensimmäisen kerran. Ne hymykuopat, naurava suu ja riemusta rypistyvät silmäkulmat. Aivan kuin aurinko olisi nielaissut minut. Pari viikkoa kärvistelin, kunnes otin yhteyttä. Minun oli saatava aurinkoni, vaikka jouduin riskeeraamaan elämäni monella tavalla. Se oli elämäni paras teko.

    1. Siis no – totta kai! Blogini on minulle paitsi päiväkirjamainen paikka purkaa tunteitani ja tuntemuksiani, myöskin paikka, jossa voin ilmaista itseäni kirjallisesti. Eiväthän ne toisiaan poissulkevia asioita ole. 🙂 

      Jep, tuttu tunne… 

  2. Mä oon pakahtua jännityksestä tätä seuratessa. Seassa on myös kateutta; Haluan tuota samaa tunteenpaloa ja polttavaa halua omaan elämääni jossain muodossa, oma mies tai uusi mies. En muusikkoa tosin 😉 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *