Emotionally unavailable
Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että on kovin vähän raportoitavaa; vaikka tilaisuuksia on tullutkin vastaan niin entisten heilojen kuin satunnaisten baarituttavuuksienkin kanssa, en vain pysty toimintaan. En edes virtuaalisesti.
Voisin tietysti hehkuttaa suhteestani Kitarapojan kanssa; miten viestittelemme päivittäin ja miten hattaraa viestimme ovat – mutta en viitsi. En ensinnäkään jaksa lukea kommenttikentästä spekulointeja siitä, milloin tyyppi on oleskeluluvan ja milloin muuten vaan minun rahojeni perässä, ja toisekseen minulle on tullut kummallinen tarve olla kertomatta suhteestamme ulkopuolisille; haluan pitää kaiken tämän kauniin ja puhtaan vain meidän kahden välillämme. Suhteemme on tuhansien kilometrien välimatkastakin huolimatta jotenkin niin…intiimi, että sitä olisi vaikeaa kuvailla toisille, vaikka haluaisinkin.
Mitäpä Puumis siis siveydensipulina puuhailee?
Olen vähentänyt alkoholinkäyttöäni huomattavasti; tämä on käynyt kuin itsestään, sillä ne pari lasia viiniä ennen illallista eivät käy yhteen uudenkarhean kuntosaliharrastukseni kanssa. Potkunyrkkeilyn kaveriksi on tullut bodypump, ja ostinpa joutessani kotiinkin nyrkkeilysäkin ja –hanskatkin, jotta voin ohimennessäni purkaa turhaa energiaa.
Olen vakavasti harkinnut tupakoinnin lopettamista. Tai no, en itseasiassa edes ainoastaan harkinnut; olin mennyt lupaamaan Kitarapojalle tapaamisemme aikana heikolla hetkellä, että en polta enää, kun tapaamme seuraavan kerran. Tämä, koska kerran palatessani tupakalta hän katsoi minua pitkäripsisillä ruskeilla bambinsilmillään ja totesi alakuloisesti:
It makes me so sad to see you killing yourself and I can’t do anything to stop it.
Olen täysin hurahtanut marokkolaiseen keittiöön. Ramppaan islamilaisissa lihakaupoissa ostelemassa lampaan ja vuohen ruhojen eri osia ja hauduttelen niitä tajinessa niin mausteiltaan rikkaiksi ruuiksi, että koko talo tuoksuu muutaman päivän Marokolta.
Luen paljon. Neulon paljon. Olen addiktoitunut Netflixiin, ja jos olen viikonlopun yksin kotona, saatan katsoa kokonaisen sarjan putkeen.
Opiskelen edelleen arabiaa vaihtelevalla menestyksellä. Jos olisin tiennyt, miten perkeleellisen vaikea kieli on kyseessä, en olisi ehkä edes aloittanut. En ole edes lukioaikoina tehnyt “läksyjä” yhtä montaa tuntia illassa.
Koirani kauhuksi olen (masokistina?) intoutunut paskasäässä reippailusta. Mitä enemmän tulee myräkkää, sitä suuremmalla innolla lähden ulos (todennäköisyys toisiin ihmisiin törmäämisessä pienenee sitä mukaa, mitä enemmän paskaa tulee taivaalta); ostin loistavat ulkoiluvaatteet, joiden ansiosta pysyn kuivana ja lämpimänä vaikka tsunamin iskiessä. Koiran ilmeestä päätellen minun olisi pitänyt hankkia sille matching outfit.
Alan erakoitua; en millään viitsisi mennä kavereitten syntymäpäiväjuhlia viettämään. En halua käydä keikoilla, teatterissa tai elokuvissa. Inhoan appivanhempien luona käymistä, sillä appiukko on täysi rasisti, ja anoppi on muuten vaan höselö ja tulee aina liian lähelle.
Ykkösmies on ehdotellut pitkää kaupunkilomaviikonloppua, mutta en lämpene. Hittoako sen kanssa menen eri kaupunkiin ryyppäämään ja tuppisuuna istumaan? Sitäpaitsi pitäisi mennä tyyliin Costa del Solille, että olisi edes siedettävät lämpötilat.
Jotenkin minusta tuntuu, että olen jämähtänyt emotionaaliseen vankilaan vain odottamaan seuraavaa tapaamistani Kitarapojan kanssa. Plääh.
