Ensiaskel kohti uutta
Uhosin täällä, että ensi vuonna tähän aikaan en enää ole tässä työpaikassa. Otin ensimmäisen askelen siihen suuntaan eilen, kun pistin vetämään hakemuksen kansainväliseksi ihmisoikeustarkkailijaksi Lähi-Itään kansainvälisen organisaation kautta. Pesti on useamman kuukauden mittainen, ja käsittääkseni sen kestoa saa itse hieman muokkailla sen mukaan, kuinka pitkäksi aikaa pystyy sitoutumaan.
En ole puhunut asiasta töissä vielä; aion ensin odotella, pääsenkö edes ensimmäisestä valintakierroksesta eteenpäin. Mikäli pääsen, yritän puhua sapattivuoden (tai sapattiperiodin) puolesta, ja mikäli työnantajani ei tähän suostu, otan kylmänviileästi lopputilin.
Ykkösmies kannustaa minua. “Sun täytyy tehdä tämä nyt, eikä jäädä odottelemaan parempia aikoja. Hyppäät vaan, mä kannattelen sua kyllä.“
Ja minähän perkele hyppään.
Viime aikojen tapahtumat ovat saaneet minut ennen kaikkea surulliseksi. Suru on kuin vaippa, joka kietoutuu päivä päivältä ympärilleni tiukemmin; tekee hengittämisestä vaikeaa ja saa minut hikoilemaan kylmää hikeä. Homo homini lupus – ihminen [on] ihmiselle susi. Mutta eivätkö sudet elä laumassa? Miksi me emme pysty elämään laumassa? Miksi vihaan vastataan vihalla, kun jokainen tietää, etteivät asiat siitä parane?
Minä kieltäydyn pelkäämästä. En halua menettää uskoa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, haluan omalta osaltani olla mukana tekemässä sitä hyvää. Haluan potkia surun vaipan pois päältäni ja hengittää taas vapaasti. Haluan hymyillä tuntemattomille ihmisille ja lämmitellä vastahymyn valossa; tehdä pieniä mutta minulle tärkeitä, hyviä asioita ja luottaa siihen, että hyvä synnyttää hyvää.
Ensi kuun lopussa lähden Marokkoon, jossa tapaan ihmis(yys)kokeeni kohteen. Kyllä, olemme edelleen päivittäin yhteyksissä. Kyllä, hän käytti lähettämäni rahat kitaran ostoon, lähetti virtuaaliserenadin ja keikkavideoita, ja nimesi kitaran minun mukaani. Lempivalokuvani hänestä on juuri tuon kitaran kanssa; hän istuu rannalla hihattomassa paidassa kitara sylissään, pitkät ja notkeat sormet ovat kupertuneet sointuun. Hän hymyilee kameran ohi, ja vaikka hänen silmänsä eivät katsokaan kameraan, niistä säihkyy onni.
Hän aikoo ottaa kitaran mukaan tapaamiseemme.
Sitä ennen laitan kuitenkin (pyytämättä!) toiset viisikymmentä euroa avustaakseni pojan perhettä uhrilampaan ostossa (kyllä, kirjaimellisesti – Eid al-Adha lähestyy, ja lampaat ovat tulotasoon nähden kalliita), mikäli pojan vanhemmat suostuvat lahjoitukseeni. Teroitin, että pojan täytyy saada vanhempiensa hyväksyntä, ennen kuin laitan rahat. En halua, että minulle mitätön summa koetaan almuksi, joka loukkaa perheen isän kunniaa elättäjänä.
Ja ei, tällä kertaa minulla ei ole epäilystäkään, etteivätkö rahat menisi oikeaan kohteeseen.
