Ensiaskel kohti uutta
Uhosin täällä, että ensi vuonna tähän aikaan en enää ole tässä työpaikassa. Otin ensimmäisen askelen siihen suuntaan eilen, kun pistin vetämään hakemuksen kansainväliseksi ihmisoikeustarkkailijaksi Lähi-Itään kansainvälisen organisaation kautta. Pesti on useamman kuukauden mittainen, ja käsittääkseni sen kestoa saa itse hieman muokkailla sen mukaan, kuinka pitkäksi aikaa pystyy sitoutumaan.
En ole puhunut asiasta töissä vielä; aion ensin odotella, pääsenkö edes ensimmäisestä valintakierroksesta eteenpäin. Mikäli pääsen, yritän puhua sapattivuoden (tai sapattiperiodin) puolesta, ja mikäli työnantajani ei tähän suostu, otan kylmänviileästi lopputilin.
Ykkösmies kannustaa minua. “Sun täytyy tehdä tämä nyt, eikä jäädä odottelemaan parempia aikoja. Hyppäät vaan, mä kannattelen sua kyllä.“
Ja minähän perkele hyppään.
Viime aikojen tapahtumat ovat saaneet minut ennen kaikkea surulliseksi. Suru on kuin vaippa, joka kietoutuu päivä päivältä ympärilleni tiukemmin; tekee hengittämisestä vaikeaa ja saa minut hikoilemaan kylmää hikeä. Homo homini lupus – ihminen [on] ihmiselle susi. Mutta eivätkö sudet elä laumassa? Miksi me emme pysty elämään laumassa? Miksi vihaan vastataan vihalla, kun jokainen tietää, etteivät asiat siitä parane?
Minä kieltäydyn pelkäämästä. En halua menettää uskoa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen, haluan omalta osaltani olla mukana tekemässä sitä hyvää. Haluan potkia surun vaipan pois päältäni ja hengittää taas vapaasti. Haluan hymyillä tuntemattomille ihmisille ja lämmitellä vastahymyn valossa; tehdä pieniä mutta minulle tärkeitä, hyviä asioita ja luottaa siihen, että hyvä synnyttää hyvää.
Ensi kuun lopussa lähden Marokkoon, jossa tapaan ihmis(yys)kokeeni kohteen. Kyllä, olemme edelleen päivittäin yhteyksissä. Kyllä, hän käytti lähettämäni rahat kitaran ostoon, lähetti virtuaaliserenadin ja keikkavideoita, ja nimesi kitaran minun mukaani. Lempivalokuvani hänestä on juuri tuon kitaran kanssa; hän istuu rannalla hihattomassa paidassa kitara sylissään, pitkät ja notkeat sormet ovat kupertuneet sointuun. Hän hymyilee kameran ohi, ja vaikka hänen silmänsä eivät katsokaan kameraan, niistä säihkyy onni.
Hän aikoo ottaa kitaran mukaan tapaamiseemme.
Sitä ennen laitan kuitenkin (pyytämättä!) toiset viisikymmentä euroa avustaakseni pojan perhettä uhrilampaan ostossa (kyllä, kirjaimellisesti – Eid al-Adha lähestyy, ja lampaat ovat tulotasoon nähden kalliita), mikäli pojan vanhemmat suostuvat lahjoitukseeni. Teroitin, että pojan täytyy saada vanhempiensa hyväksyntä, ennen kuin laitan rahat. En halua, että minulle mitätön summa koetaan almuksi, joka loukkaa perheen isän kunniaa elättäjänä.
Ja ei, tällä kertaa minulla ei ole epäilystäkään, etteivätkö rahat menisi oikeaan kohteeseen.
Ihanko tosissaan täällä kommentoivat ajattelevat, että seksuaalisesti aktiivinen nainen ei pysty tekemään ihmisoikeustarkkailijan (tai minkä tahansa muun ammatin) töitä? Te ulkoistatte nämä moraaliarvionne ”paikallisen koodin” mukaiseksi, vaikka arvostelette Puumaa juuri niiden mukaan.
Toki kaikessa ihmisten kanssa tehtävässä työssä pitää säilyttää ammatillisuus (ja varovaisuus) ja tässä tapauksessa noudattaa niitä järjestön omia ohjeita.
Omia arvioitaan tehdessä kannattaa kuitenkin muistaa, että vaikka Puuma täällä kirjoittaa lähinnä seksikokemuksistaan, hän on ihan aikuinen, kokonainen ihminen, jonka elämässä on muutakin.
Hyvä Anon 123!
Mielestäni liität nyt kaksi toisiinsa mitenkään liittymätöntä asiaa yhteen. Puuma on menossa auttamaan Lähi-Itään paikallisia ihmisiä, eikä hänen ja miehensä välinen vapaasuhde liity millään tavalla, siihen että pystyykö hän auttamaan paikallisia ihmisiä. Vaikka Puumalla olisi rakastajia Lähi-Idässä, ei se tee hänen avustustyöstään yhtään moraalisesti huonompaa.
Sen sijaan toisen ihmisen haukkuminen pinnalliseksi, itsekkääksi ja lapselliseksi, on loukkaavaa ja moraalisesti tuomittavaa. Jos itse kirjoittaisit syvimmistä haaveistasi ja halustasi auttaa muita, ja miltä sinusta tuntuisi, jos joku tulisi haukkumaan sinua ja väittäisi, ettei sinulla ole oikeutta sellaisiin unelmiin ja tavoitteisiin elämässäsi. Taisit ärsyyntyä niin, ettet kyennyt ajattelemaan Puumaa empaattisesti, inhimillisenä ihmisenä. Aika loukkaavaa.
Avustustyö Lähi-Idässä ja naimisissa olevan naisen avioliiton ulkopuolinen suhde paikallisen miehen kanssa ei ehkä kuulosta moraalittomalta länsimaisen, itsenäisen naisen korvaan. MUTTA kyse ei olekaan meidän moraalisäännöistä vaan heidän. Että kyllä joo tekee hänestä huonompaa.
Avustusjärjestön rekryssä voisi tietty olla rehellinen ja kertoa vähän menneistä suhteistaan. Veikkaan että valinta osuisi johonkin toiseen henkilöön. Noin niinku aikuisten oikeesti.
Hänellä on varmasti hyvä sydän ja kauniit aatteet.
Hän vain ei osaa olla himoitsematta paikallista nuorta lihaa. Se taas ei ole paikallisen koodiston mukaista toimintaa.
On se jaloa lähteä avustustyöhön. Mutta siellä tulee käyttäytyä avustuskohteen säästöjen mukaisesti. Käsittääkseni näin ei aivan käynyt edellisellä matkalla. Siellä taidettiin ”avustella” vähän muutakin kuin hyväntekeväisyyttä.