Finaalikandidaatit

Lemppasin vihdoin Puolustusvoimailijan. Kyllästyin lopullisesti, kun heitin mielestäni taas jonkun ylinerokkaan, sopivasti kaksimielisen ja piilosarkastisen vitsin, ja miehen vastaus oli:

“Ööö, mä en kyllä nyt tajunnut mitään, sori”

Vastasin, että ei tarvitse anteeksi pyytää, me vissiin vain olemme täysin eri aaltopituuksilla.

“Joo, niin vissiin! Haha!”

Jatkoin lempeästi, että pitäisiköhän molempien jatkaa etsimistä, kun ei meillä varmaan sitten livenäkään synkkaa jos nytkin on näin vaikeaa.”

“Joo, okok! Moikka! Haha! 😉 😉 😉 😉 😉 😉 ;)”

(Mikä v*tun ”okok”? Miksi v*tussa tsiljoona hymiötä? Aaarggghhhh!) 

Mietin hetken, oliko tuo tarkoitettu vitsiksi (eri aaltopituudet ja niin pois päin), mutta päätin sitten olla vastaamatta viestiin mitään. Olisi kuitenkin mennyt pelkäksi kohteliaaksi “mut oli kiva kuitenkin tutustua” –hyminäksi, jota en olisi edes sydämeni pohjasta tarkoittanut.

Mieskään ei enää vastannut mitään. Hyvä hyvä, case closed ja good riddance.

Jatkan edelleen viestittelyä finalistien sekä Punatukkaisen Pojan että Logistiikkapomon kanssa. Jälkimmäisen kanssa viestittely on niin hulvatonta, että yksin ollessani saatan nauraa itselleni kyyneleet silmiin. Hänelle voin kertoa, että rintojeni nimet ovat Kate & Allie, ja että häpykarvoitukseni trimmausmuoto on inspiroinut minut nimeämään intiimialueeni Vitleriksi. (Vrt. Cats that look like Hitler.)

Hänen kanssaan on lanseerattu #pokerface niille kerroille, joina jompi kumpi on erehtynyt salaa lukemaan juuri toiselta tulleen viestin vaikkapa kesken kokousta, ja sen jälkeen meinannut tukehtua yrittäessään olla nauramatta; se tunne, kun ei missään nimessä saa eikä voi nauraa, mutta naurua ei meinaa saada pidettyä sisällään – silmät pullistuvat, kasvot punehtuvat ja verisuoni on katketa päästä.

Punatukkaisen Pojan kanssa sen sijaan ollaan vielä ns. kädestäpitelylinjalla, joskin edistystä on tapahtunut:

“Mun tekisi nyt mieli ottaa sinut syliin, suudella pitkään ja puristaa sinut tiukasti itseäni vasten.”

Ja, puhuttaessa Punatukkaisen Pojan matkan päättymisestä (viime lauantaina) ja harmaaseen arkeen palaamisesta:

“Ei se palaaminen tällä kertaa ole vaikeaa, eikä se arkikaan niin harmaata. Koska tiedän että sä olet sitten mun kanssa samassa maassa, vaan puolen tunnin matkan päässä.”

Muuten Punatukkaisen Pojan kanssa keskustellaan vähän vakavammista aiheista – poika on selvästikin erittäin älykäs, joskin joko lukihäiriöinen, huononäköinen tai tekstailee kiireellä; viestit sisältävät usein harmittoman kirjoitusvirheen (siis semmoisen, josta näkee että se on tullut vahingossa) tai lauseesta saattaa puuttua sana.

Epäilen, että Punatukkainen Poika on vähän hitaasti lämpenevää sorttia; en oikein tahdo saada hänestä otetta. Hän ei hirveästi paljasta itsestään viestittelymme aikana. Mutta ehkä hän on kasvotusten erilainen, avoimempi. Ja – onhan hän ujo.

Perjantain treffit Logistiikkapomon kanssa on sovittu hotelliin, joka sijaitsee puolimatkassa asuinpaikkakunniltamme. Logistiikkapomo aikoi tuoda mukanaan pullon Cavaa ja tarpeet hotellihuonepiknikille, ja sanoi, että mikäli jostain syystä ei fyysisesti synkkaisikaan, niin ainakin saisimme nauraa itsemme läkähdyksiin. Että ei paineita, vaikka tapaaminen (käytännöllisyyssyistä) sijoittuukin hotelliin.

Ja kyllä – aion siis ehdottomasti tavata molemmat finalistini. Nähtäväksi jää, kumpi voittaa kultaa. (Haha.)

Tässä minun kitler-suosikkini. Kun en nyt Vitleristäkään viitsinyt laittaa kuvaa.