Haluttomuudesta (taas)

Olen viime aikoina analysoinut – tai yrittänyt analysoida – tunteitani Ykkösmiestä kohtaan. Avioliittoseksistä alkaa olla kohta vuosi (hmm, mitenköhän juhlistaisi tätä merkkipäivää), ja olen tullut siihen tulokseen, että alkaa olla aika hemmetin vaikeaa vielä nähdä toista seksuaalisena olentona.

Ehkä olen vihdoinkin saavuttanut sen, minkä Ykkösmies ilmeisesti saavutti jo lähes vuosi takaperin: en enää halua partneriani seksuaalisesti.

Olimme eilen saunassa, ja huomasin katselevani Ykkösmiehen kehoa kuin eri silmillä. Aiemmin olen aina salaa himon pilke silmässäni ihaillut alastonta peppuaan (joka on tarpeeksi timmi kimpoillakseen seinistä) ja raamikkaita harteitaan, ja jotenkin ohittanut rintalihasten alapuolelle iän (ja varmastikin myös oluen) tuoman kertymän.

Eilen vain katselin, enkä tuntenut mitään. Tai no, rakkautta – semmoista haikeaa ja haaleaa – tunsin vielä; silleen siinä se minun aviomieheni nyt on – mutta himoa en tuntenut. Ajattelin ohimennen, pitäisikö kokeillen koskettaa, mutta itseasiassa en edes halunnut, että tilanne olisi eskaloitunut seksiin asti. Jotenkin koko ajatus jo…ällötti.

Illalla ennen nukkumaan menoa sain itseni kiinni siitä, että pyyhin Ykkösmiehen antaman hyvänyönsuukon huuliltani, kuten viisivuotias saattaisi pyyhkiä tarhatoverinsa antaman epätoivotun suukon; kämmenselällä ja nyrpistäen.

Onneksi oli pimeää, joten Ykkösmies ei huomannut.

Luultavasti olen nyt siinä pisteessä, että jos Ykkösmies tekisi aloitteen seksiin, minä torjuisin sen. Luultavasti olen vihdoinkin ja oikeasti antanut periksi. 

Taitaa olla tänä iltana – jälleen kerran – keskustelun paikka. Ehkä jaksan yrittää vielä tämän kerran.