Höttöö ja hattaraa

Puuma on pimahtanut. Siis oikeesti. Siis ihan aikuisten oikeesti. 

Päässä ei ole juurikaan älyllistä toimintaa; juuri ja juuri selviää työhommista. Unohtelee papereita printteriin, printtaa vääriä ulos, heittää tarvittavia roskiin. Hymyilee muikeasti koko ajan, vaikka tuulettimesta lentäisi sontaa vasten kasvoja.

Hymyili jopa tänä aamuna, kun liukastui pihalla; hymyili, koska oli niin ällöpositiivinen, että selkänsä niksautettuaankin ajatteli positiivisesti: enpäs sentään kaatunut polvilleni, olisi mennyt sukkahousut rikki. Ja että sen selänkin olisi voinut niksauttaa pahemminkin, jos ei olisi käynyt juuri eilen wellnestelemässä ja sen yhteydessä erittäin tomeralla ja asiansa osaavalla hierojalla. 

Puhelimen taustakuvaksi on ilmestynyt Valokuvaajan self-portrait, se kaikkein partaisin ja mustavalkoisin. Joka päivä tulee viestejä, ja niitä tulee paljon. Useimmat viestit sisältelevät hellyttelysanoja, kuten kulta ja rakas. Ja joka kerta Puuma on ihan tui-tui. 

Valokuvaaja ei enää sano ”rakastan sinua”. Ei ole sanonut moneen päivään. 

Valokuvaaja sanoo ”rakastan sinua paljon” tai ”rakastan sinua ihan älyttömästi”. 

Puuma elää kuplassa, jossa ei ole halutonta aviomiestä tai vaihdevuotista Ykkösnaista; ei asuntolainoja, yhteistä koiraa ja pohjaanpalaneita paistinpannuja. Ei rantuja vessanpöntössä, ei makkarasukkia pesukorissa; ei sitä paperinenäliinaa mustien farkkujen taskussa, sitä, jonka havaitsee vasta pesuohjelman loputtua. 

On vain höttöö ja hattaraa. 

Jos joku tunnistaa kadulla, pliis lyökää avokämmenellä naamaan.