Hyvästit Nörttipojalle

Nyt taisi käydä sillä lailla, että humputtelut Nörttipojan kanssa on humputeltu. Voi olla että taas drama queenina liioittelen (onhan niitä tunteen paloja meidän kahden välisessä kanssakäymisessä sammuteltu ennenkin verbaalisilla vaahtosammuttimilla, täynnä katumusta), mutta jotenkin tällä kertaa tuntuu, että ehkä en kuitenkaan. Minun mittani nimittäin ei ainoastaan tullut täyteen, vaan kiehui yli niin että proverbiaalista hellaa hinkataan palaneista tähteistä vielä pitkään. Enkä usko että mitkään puhdistusrituaalit auttavat – tällä kertaa jää pysyvä tahra.

Kaikki alkoi siitä, kun Nörttipoika lähti muuttamaan jotain ystävätärtään jonnekin hevon kuuseen. Ystävättärellä oli kaksi lasta (3- ja 5-vuotiaat neitokaiset) joita Nörttipoika pääsi vahtimaan puoleksitoista tunniksi sillä välin, kun ystävätär ja miehensä purkivat muuttolaatikoita.

Nörttipoika hehkutti, kuinka mieletöntä oli huomata että vaikka olikin lapsosille uusi tuttavuus, tulivat ihan syliinkin asti ja kuuntelivat innoissaan kun Nörttipoika luki tarinoita prinsessasatukirjasta. Kuinka suloisia lapset olivat. Miten mieletöntä oli huomata, että toinen niistä tuli ihan vihaiseksi, kun Nörttipojan oli aika lähteä.

Minun reaktioni: boring, lapsilässytykset epäseksikkäitä, bla bla. Mitä se nyt niistä jauhaa, ja töissäkin kiire.

Nörttipojan reaktio muutamaa päivää myöhemmin, kun ihmettelin hiljaiseloa ja varovasti kyselin, onko kaikki ookoo (parafraseeraan, sillä meili on jo bittihautausmaalla):

“No ei helvetissä ole kaikki ookoo, etkö tajua miten paljon loukkasit minua kommentillasi? Luulisi, että sinun älykkyydelläsi olisi vetänyt linkin siihen, että kyse ei ollut pelkästä lapsenvahtimisesta tai prinsessatarinoista, vaan perustavanlaatuisesti koko siitä jo 15 vuotta kestäneestä epäilystä, että minusta ei ole mihinkään lasten kanssa johtuen isäni väkivaltaisuudesta; ja siitä että ehkä ensimmäistä kertaa tajusin että ehkä kuitenkin uskallan joskus tulevaisuudessa hankkia lapsia?! Se, miten reagoit – vaikka itseasiassa mietinkin jo että viitsinkö edes kertoa sinulle kun tiedän mitä mieltä olet lapsista, mutta halusin kuitenkin jakaa tämän tärkeän tapahtuman kanssasi – menee yksi yhteen myös sen kanssa, miksi en koskaan, ikinä, missään tapauksessa voisi rakastua sinuun; sillä jos voit olla noin kylmä ja tyly, on selvää että olet jotenkin tunnevammainen. Minua ei ole koskaan satutettu niin paljon kuin miten sinä juuri teit.”

Sanoi se vielä paljon muutakin – kaikkea en viitsi edes toistaa. Meili oli varmasti yli aanelosen pituinen. Klir. Ööö – mitä tapahtui? Mitä helvettiä?

Ilmoitin Nörttipojalle, että olen pahoillani etten “vetänyt linkkiä” (sen sijaan tässä kohtaa vedin suhteellisen suuren määrän hernettä nenään) muutamasta lauseesta ylianalysoinnin kautta Nörttipojan lapsuuteen; ja että olen pahoillani jos loukkasin, mutta että mielestäni poika ylireagoi nyt tavalla, joka ei enää ole ihan tervettä. Ja se, mitä poika sanoi, on jotain jota en enää koskaan voi unohtaa. (Mitä hän itseasiassa sanoi, jätän vain meidän kahden väliseksi – mutta se oli jotain, jota lukiessani tajusin, että tätä riitaa ei enää sovitella; jotain meni lopullisesti rikki.)

Loppukaneetiksi heitin, että tämä korsi katkaisi kamelin selän ja Lilleri Lalleri putosi perkeleen korkealta aidalta sepelikasaan. Että eiköhän ole parempi lopettaa juttu tähän. 

Minä en ole kylmä ja tyly, tai tunnevammainen. Nörttipoika vaan taitaa olla niin rikki, ettei enää ole korjattavissa. Ja minä en aio ruveta tunteidenpurkausten kaatopaikaksi. Jotenkin se, miten se kilahti noin pienestä väärinymmärryksestä, ja ennen kaikkea miten ilkeä se oli, pisti varoituskellot soimaan. Kanootti ja Muumilaakso tyhjenivät kertarykäyksellä. Niin myös kävi sille pienelle mehiläispesän tapaiselle kyhäelmälle jossain sydämeni tienoilla, siihen johon vähä vähältä oli alkanut kertyä tunnehunajaisia kennoja. 

Kun olin painanut meilin “lähetä” –nappia, makustelin tuntemuksiani jännittyneenä. Pelotti että purskahdan itkuun (olisi ollut vaikea selittää kahden metrin päässä istuvalle Ykkösmiehelle), epäilin että tuntisin surua.

Sen sijaan tunsinkin helpotusta. Se kurkussa silloin tällöin pyörinyt pala oli kadonnut. Kai sitten oltiin jo liian läheisiä; eihän ilman mitään tunteita pitäisi olla tuommoisia tunteenpurkauksiakaan.

Heitän verkot uudelleen veteen. Tällä kertaa en ota Nörttiä. Ehkä sieltä löytyy joku aivoton urheilijapoika, johon kiintyy tunnetasolla suunnilleen yhtä paljon kuin kaktukseen. Ja jonka kanssa ei voi riidellä, kun ei ole mitään puhuttavaakaan. 

Kommentit (61)
  1. Normaaliparisuhteessa tuo tilanne olisi käsitelty puhumalla, ylilyöntejä sattuu ja ne pitää pystyä selvittämään. Tuntuu oudolta, että tuo tilanne päättyisi eroon ellei taustalla olisi muita eroon kannustavia tekijöitä. Noh loppupeleissä etköhän itse tiedä, mikä on oikea ratkaisu 🙂

    1. No joo, jos ko. konflikti olisi sattunut Ykkösmiehen kanssa, niin varmasti oltaisiinkin yritetty pontevammin selvittää asia (so. sen takia ei oltaisi erottu). Mutta kysymyksessähän ei ollut ns. normaali parisuhde… 

  2. Kait me ollaan kahdestaankin sen verran söhelöitä, että eiköhän meidänkin arjesta (ja juhlasta!) saisi jotain synnytettyä 😉 Mutta aika näyttää, mä en hirveästi ylipäätäänkään mieti/suunnittele etukäteen…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *