It’s going down I’m yelling Tinder!

Ja tästä paskasta munansaann…Laulun sanojen hassunhauskasta muunnoksesta päästäänkin itse asiaan.

Latasin puhelimeeni tilapäisessä mielenhäiriössä Tinderin viime keskiviikkona.

Kriteeriksi laitoin ensin ikähaarukan 37-45, joka hyvin nopeasti muuttui haarukaksi 25-37; ensin mainittu oli enimmäkseen featuring dads. Kirjaimellisesti. (Kuka oikeasti laittaa yhteiskuvan itsestään ja pienestä lapsestaan treffisovellukseen kaikkien pällisteltäviksi?)

Olin tietysti lukenut Tinderistä paljon, ja olin nyt – olosuhteista huolimatta – aika innoissani, kun vihdoinkin sitä pääsin kokeilemaan. (Avoimessa suhteessa ollessani käytin ns. pettäjäsivustoja seuranhakuun; se tuntui minusta reilummalta kuin mennä sinkkusovellukseen, jonka luulin Tinderinkin olevan.)

Innostus vaihtui kuitenkin aika nopeasti pettymykseksi – raadollista meininkiä, kun tykkäykset perustuvat vain valokuviin ja lyhyeen profiilitekstiin. Itse en swaipannut oikealle yhtään sellaista, jolla ei ollut kiinnostavaa profiilitekstiä; mitäpä minä sillä sixpackillä, jos meillä ei ole toisillemme mitään puhuttavaa tai mitään yhteisiä kiinnostuksen aiheita?

Montakohan sataa profiilia näin? Vai oliko niitä peräti lähemmäksi tuhat? No, ehkä ei sentään. Peukalo liikkui ruudulla, katse muuttui lasittuneeksi. Swipe, swipe, swipe. Sitten Tinder ilmoitti tylysti, ettei lähistöllä ole yhtään uutta tyyppiä. Koko tänä aikana olin pyyhkäissyt oikealle tasan viisi kertaa.

Profiilitekstin puuttumisen tai tosi pöljän profiilitekstin (so. tykkää jos haluat tietää lisää) lisäksi vasemmalle lähtivät myös kandidaatit, joiden kuva ei houkuttanut edes lukemaan mahdollista profiilia:

Ryhmäkuva. Jaksa ruveta arpomaan kuka sä noista viidestä kundista olet.

Kuva naisen kanssa. “Se on mun sisko.” Just joo.

Sormus sormessa. Joko vanha kuva tai naimisissa.

Yhteiskuva lapsen/lasten kanssa. Olen vela.

Kuva koirasta. En ajatellut mennä treffeille koirasi kanssa.

Känninen oluttuoppikuva. Ööö siis olet joko alkoholisti ja/tai tuo on mielestäsi edustavin kuva sinusta.

Aurinkolasit päässä. Silmät on sielun peili.

Joku zen-mietelause. Tarviiko tätä edes selittää.

Pukuun pukeutunut kuva ilman kasvoja. Taidat olla varattu.

Pelkkä paljas yläkroppakuva. Jos pystyisit laittamaan kuvan pääsi sisällöstä, saattaisin kiinnostuakin.

Kuva XL-kondomista. Siis oikeesti, oletko koskaan saanut yhtään mätsiä tuolla taktiikalla? Ai et? No kannattaisiko vaihtaa taktiikkaa?

tinder.jpg

No entäpä ne viisi tykkäystä?

Viidestä neljä tykkäsi takaisin – sain siis kokonaista neljä mätsiä – juhuu!

Neljästä kolme alkoi puhumaan seksistä ensimmäisen viidentoista minuutin aikana, tai vihjaili siihen suuntaan todella tyylikkäästi:“jos oltaisiin rannalla niin saisinko levittää aurinkorasvaa niinku silleen ihan joka paikkaan ehhehe”. No saat sä itseäsi keskenäsi rasvata niin paljon kuin sielu sietää. 

Neljännen kanssa olen viestitellyt nyt kokonaisen viikon kiireettömästi, ilman paineita tai seksijuttuja. Hän tietää (koko) tilanteeni.

Kitarapoika on siis myöskin edelleen kuvioissa. En ole tässä vaiheessa valmis muuhun kuin rentoon viestittelyyn, kenenkään kanssa.

Mutta kai tässä varovasti saa alkaa työntää nokkaa ikkunasta ulos ja haistella ilmaa. Siellä on kuulemma kevät. 

Kommentit (46)
  1. Mä en ole vieläkään koskaan ollut Tinderissä. Ehkä tilanne muuttuu sitten kun ei ehditä tavata miehiä baareissa ja muissa paikoissa (ja jos joskus ylipäätään sinkkuunnun). Ahdistaa vain tuo kuviin perustuminen, useat miehet eivät ensinnäkään osaa ottaa itsestään kuvia tai olla eduksi muiden ottamissa otoksissa. Ja sekin ahdistaa jos on liian hyviä kuvia 😀

    1. En itseasiassa suosittele Tinderiä kenellekään 😀 Onneksi löysin sieltä tsägällä sen yhden helmen melko heti, siihen sitten jämähdinkin. 🙂 

  2. Oman leskeytymiseni jälkeen tuli valtava tarve saada keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tunteneet minua/puolisoani/tilannettamme etukäteen. Omia ajatuksia ja tunteita sai tuuletettua ihan eri tavalla kun ei tarvinnut vetää kaikkea sellaisen mitä-nuo-minulta-odottavat-filtterin läpi. Sanoisin myös kliseisesti, että jos ei ole menettänyt puolisoaan, voi vain summittaisesti arvailla mitä se on. Luulinhan minä itsekin etukäteen, että istun kotona itkemässä ensimmäisen vuoden, vähintään. En arvannut, että kuolleelle puolisolle voi olla jopa helvetin vihainen. Oma puolisoni kuoli pitkään ja vaikeaan sairauteen, joten olin osittain myös helpottunut. Järkyttävää, eikö.

    Puolitoista kuukautta kuolemasta olin ensimmäisen kerran viikonloppukylässä miehen luona, jonka kanssa lopulta päädyimme suhteeseen vuodeksi. Tämä mies oli oikea taivaan lahja – sain puhua, itkeä tai vain elää ja hän hyväksyi kaiken. Oli todella tärkeä huomata, että vaikka puolisoni (ja hänen mukanaan unelma tulevaisuudestani) kuoli, minä jatkan elämää. Eikä ole ollut päivääkään, etten surisi puolisoani ja elämää, jota meillä ei enää ole yhdessä.

    1. Joo ja siis onko_nyt_ihan_kamalaa jos en jaksaisi puhua koko aiheesta 24/7? Mua alkaa jo oikeasti vähän väsyttää kun kaikki on koko ajan kyselemässä että miten menee ja miten jaksat ja voi-voi kun on hirveetä. o_0 Kyllä minäkin tietysti suren – se tulee semmoisina aaltoina – mutta ei minun suruni määritä minua sataprosenttisesti ihmisenä. Olen niin paljon muutakin kuin suruni. 

      Tämä mun Tinder-tuttavuus on siinä mielessä hyvä keskustelukumppani, että hän on itsekin kokenut läheisen menetyksen (itseasiassa useammankin lyhyen ajan sisällä). Hän tietää, että yhtä tärkeää kuin käsitellä sitä surua on myös tosiaan jatkaa elämää. Että voi keskustella kepeitä ja heittää tyhmää läppää, vaikka se ”suruaika” (tyhmä sana, ikäänkuin se joskus loppuisi kun aika on täynnä) on edelleenkin päällä. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *