Kaikilla meillä on menneisyys
“Mikä tuo arpi on?”
Makaamme alastomina sängyllä, minä pää Puusepän karvaisella rintakehällä. Sormeni on piirrellyt raukeita kuvioita vatsaansa ja havahtunut v:n muotoiseen ihopoikkeamaan ihan navan vieressä, joka on kuin pieni palkeenkieli; saman muotoinen jonka saa puseroon jos meinaa kiireessään ottaa ovenkahvan mukaansa sännätessään huoneesta toiseen hulmuava pusero ovenkahvaa liian läheltä liipaten, mutta pienempi.
“Mä en tiedä haluanko mä kertoa. En halua että alat tykätä musta vähemmän.”
Melkein suutahdan; en voi äkkiseltään kuvitella, että jonkun pienen arven takana olisi tarina, joka saisi minut epäluuloiseksi Puuseppää kohtaan, tai antaisi minun ajatella hänestä eri tavalla. Kohotan pääni ja katson häntä suoraan silmiin; näen niissä häivähdyksen häpeää.
“No nyt sun on pakko kertoa”, totean pehmeästi edelleen silmiin katsoen. Puuseppä painaa pääni takaisin rintakehäänsä, kietoo kätensä ympärilleni, painaa nenänsä hiuksiini ja vetää syvään henkeä. On pitkään hiljaa.
“Mulla oli…tai siis mä olin nuorempana vähän…ennalta-arvaamaton. Black-outteja ja hillitsemättömiä raivareita, vuosia terapiassa. Ja väärässä porukassa, kansallismielisessä. Pilotti ja maiharit ja maastohousut – porukkaa, tiedäthän. Mutta en mä enää ole rasisti, mä opin, että viha kuluttaa eniten itseä.”
Puusepän ääni värähtää, muuttuu paksummaksi.
“Toi arpi on tappelusta. Sain puukosta. Kerroin kotona, että sattui töissä. Se meni vaan ihon alle, ei syvälle.”
Minua kylmää. Puusepän keho tärisee omaani vasten, ja kun kohotan kummastuneena katseeni, hän välttelee sitä; nieleskelee rajusti. Tajuan, että hän tosiaan pelkää reaktiotani.
Sillä välin kun etsin sopivia sanoja vastatakseni, rutistan Puuseppää lujasti sen merkiksi, etten ole menossa mihinkään; että en tykkää hänestä yhtään sen vähempää kuin viisi minuuttia sittenkään. Lopulta saan ajatukseni puettua sanoiksi.
“Sillä, mitä sä olet ollut, ei ole mitään väliä. Väliä on vain sillä, mitä sä olet nyt. Ja tykkään susta sellaisena kuin sä olet nyt. Kaikilla on menneisyys. Kiitos, kun kerroit…kun uskalsit ja luotit.“
Tärinä lakkaa ja Puuseppä päästää nyyhkäisevän henkäyksen, rutistaa niin lujasti että melkeinpä sattuu. Hautaan nenäni kainaloonsa; en nosta katsettani, etten vahingossakaan näkisi Puusepän itkevän. Jotenkin luulen, ettei hän haluaisi minun näkevän.
Puusepän kaksoiselämän juuret ovat syvemmällä kuin olisin voinut kuvitellakaan. On vaikeaa edes kuvitella, minkälainen hän on ollut. Minä tunnen hänet vain sellaisena kun hän on nyt; älykkäänä, hieman turhautuneena, alisuorittajana, ujona. Mutta samaan aikaan reiluna, rehellisenä, hauskana ja positiivisesti erilaisena. Ihmisenä, jolla on polttava tarve olla sellainen kun hän oikeasti on, tuntea siten kun hän oikeasti tuntee. Mutta joka ei voi olla eikä tuntea vapaasti.
Toivon, että minun luonani ja minun kanssani hän voi ja uskaltaa olla sitä kaikkea.
