Kiitos persut ja muut maahanmuuttokriittiset!

Tunnustan, että olin ennen rasisti maahanmuuttokriittinen.

Tunnustan, että tämä perustui puhtaasti subjektiivisiin kokemuksiin, joita minulle oli kertynyt nuorempana muutamasta seurustelusuhteesta muiden kuin kantasuomalaisten kanssa. Avaan tarinani alla, mutta en halua esittää tekosyitä; haluan vain selventää, miksi olin niin kovin vihainen ja tuomitseva. 

Ensimmäinen seurustelusuhde kesti useamman kuukauden, ja päättyi siihen, että istuessamme yhdessä muutamalla oluella isommalla porukalla, porukkaan kuuluva venäläinen nainen kertoi minulle kuultuaan, että minäkin puhun venäjää, venäjäksi miesystäväni paikalla ollessa, että tämä oli naimisissa ja kahden lapsen isä. Mutta että minun ei tulisi järjestää kohtausta ja pistää suhde poikki julkisella paikalla, sillä mies oli tunnetusti myös löyhänyrkkinen ja aggressiivinen. Hän otti tietoisen riskin ja varoitti minua, koska oli nähnyt mihin mies pystyy.

Mies stalkkasi minua työpaikallani suhteen päättymisen jälkeen vielä kuukausitolkulla, ja oli järjestää minulle potkut, sillä työtoverinikaan eivät enää tunteneet oloaan turvalliseksi. 

Toinen seurustelusuhde kesti liki kaksi vuotta, ja sen aikana puhuttiin jo naimisiinmenostakin. Suhde loppui, koska mies jäi kiinni rysän päältä pettämisestä (oh, the irony) ja lisäksi kävi ilmi, että miehellä oli vaimo kotimaassaan, joka vain odotti pääsyä Suomeen.

Sitä ennen oli käynyt ilmi, että mies a) ei tullutkaan Intiasta, kuten väitti; b) ei opiskellutkaan TKK:ssa, kuten väitti, c) että mies oli tavatessamme vielä naimisissa suomalaisen naisen kanssa vaikkakin ero oli jo vireillä, ja d) että mies oli salaa muslimi. Minulle sanoi olevansa allerginen sianlihalle ja kielsi uskontonsa.

Minulla ei ollut mitään muslimeja vastaan, mutta kategorinen valehteleminen alkoi jossain vaiheessa nyppiä (oh, the irony part 2).

Ihmettelen, miten jaksoin kaikkia niitä valheita niinkin kauan; miten jaksoin luottaa, että jossain siellä sisällä on jotain hyvää. Ei ollut. Mutta tietenkään en tajunnut, että ihmisen ”pahuus” tai ”hyvyys” ei katso kulttuuria tai ihonväriä.

Ei, minä päädyin kaikessa viisaudessani siihen, että muut kuin kantasuomalaiset tulee ensin tuomita ja vasta myöhemmin todeta syyttömiksi. Kahden subjektiivisen kokemuksen perusteella päädyin karttamaan kokonaisia kansanryhmiä, kokonaisia kansallisuuksia.

Suhtauduin vähintäänkin epäilevästi muihin kuin kantasuomalaisiin, ja jotenkin kaikessa loukkaantuneisuudessani ja vihassani unohdin, että minun vanhoihin (kantasuomalaisiin) koulukavereihinikin kuului muun muassa taposta linnassa istunut ja heroiinin aktiivikäyttäjä. Ei siis mistään vinkkelistä ns. parempaa porukkaa.

Minä haluan nyt virallisesti pyytää anteeksi henkilökohtaisiin kokemuksiini perustunutta, katkeruuden ja pettymyksen aiheuttamaa yleistämistä, ja siitä kummunnutta vihaa, joka loppujen lopuksi kulutti eniten minua itseäni.

Ja nyt, pakolaiskriisin keskellä, haluan virallisesti kiittää paitsi (asiasta kommentoineita) Persuja, myös muita kiihkomielisiä kantasuomalaisia. Kiitos myös niille Torniossa ihmismuurina seisoneille, jotka fyysisesti yrittivät estää pakolaisten tulon Suomeen.

Tämä kuva (lähde: Pohjolan Sanomat) nimittäin pysäytti minut lopullisesti, sai minut tajuamaan, etten ikinä – en ikinä enkä missään tilanteessa – voisi liittyä tämän joukon jatkoksi. 

Kiitos kaikista niistä maahanmuuttokriittisistä kommenteista, joissa vaaditaan ensin esimerkiksi vanhustenhuollon parantamista; sillä vasta, kun kaikki on omassa maassamme sataprosenttisen kunnossa, voidaan edes harkita ulkopuolisten päästämistä rajojen sisälle. Tämähän on täysin realistinen tavoite – laskekaapa kaikki maailman kehittyneet maat, joissa ei ole mitään, siis mitään ongelmia.

Moneenko pääsitte?

Kaikkihan me tiedämme, että kaikki pakolaiset ovat poikkeuksetta elintasopakolaisia. (Herranjumala osalla on jopa älypuhelimet! Miettikää! 2015-luvulla! Ei voi olla oikea hätä jos on älypuhelin!) Ja jotenkin mystisesti he tulevat meidän lintukotoomme sekä elämään sosiaalituilla että samanaikaisesti viemään työpaikkamme. Se on kuulkaas aikamoinen saavutus. Nostan hattua tälle paradoksille. 

Kiitos teille kaikille. Teidän suvaitsemattomuutenne ruokki minun suvaitsevaisuuttani; sai minut käsittämään muutamia asioita, joiden luulin olevan kaikille itsestäänselvyys (mutta jotka minultakin jossain vaiheessa vain unohtuivat). Muistutetaanpa siis.

Jos ihmisellä on hätä, ihmistä pitää auttaa.

Sitä ihmistä pitää auttaa ihonväristä, uskonnosta tai sosiaalisesta statuksesta riippumatta.

Kenelläkään ei ole oikeutta – eikä kykyjä – alkaa valikoida yksittäiseen ihmiseen tai ihmisryhmään kohdistuvaa auttamisen tarvetta vain sillä perusteella, että joukossa saattaa olla yksi mätä omena. Yksi tai useampikin. Ja samalla lailla niitä mätiä voi olla niin kotimaisissa kuin ulkomaisissakin omenoissa.

Siellä joukossa on kuulkaas myös monta hyvää omenaa.

Niitäkin tarinoita voi lukea lehdistä ja sosiaalisesta mediasta, eivätkä ne välttämättä ole yhtä keksittyjä kuin varta vasten propagandaa varten luotu FB-profiili, jossa on venäläisen alusvaatemallin kuva profiilikuvana. Miten (muuten ilmeisesti niin kovin) kriittinen ihminen voi samalla olla niin epäkriittinen tulkitessaan kaikkien muokattavissa olevaa subjektiivista ja lähdeviitteetöntä materiaalia?

Minä olen korkeasti koulutettu, vaaleatukkainen ja vihreäsilmäinen kantasuomalainen, joka joskus oli sitä mieltä, että meidän tulee valikoida tarkasti, ketä maahamme päästämme.

Nyt minä olen sitä mieltä, että ihminen on arvokas riippumatta siitä, mistä maasta hän tulee tai mitä mausteita ruuassaan käyttää.

Ja että jokaisella ihmisellä on oikeus elää turvallisessa ympäristössä.

Minä avaan nyt suuni ja sanon etuoikeutettuna kantasuomalaisena, että nyt perkele riittää.

Olen myös sitä mieltä, että meidän kaikkien tulisi muistaa ne pienet ja kovin tärkeät nyanssit, jotka erottavat meidät muista eläimistä:

Myötätunto.

Inhimillisyys.

Rakkaus.

Näillä eväillä kuulkaas potkii jo yllättävän pitkälle. Kokeilkaapa.