Kun minä ja Valokuvaaja tapasimme
Asiakastapaaminen oli yhtä tervassa takkuamista. Ajatukset eivät tuntuneet pysyvän koossa, vaan lentää räpistelivät hajanaisena parvena spekuloimaan tulevaa tapaamista Valokuvaajan kanssa. Kädet hikoilivat niin, että jouduin vaivihkaa pyyhkimään niitä hameeseeni keskustellessani asiakkaamme operationaalisesta tulevaisuudesta meidän yrityksemme kanssa.
Jotain ilmeisesti kuitenkin tein oikein, sillä poistuessani minua kätteli kaksi hangonkeksinä hymyilevää miestä. Kutsuin heidät vastavierailulle, ja he nyökyttelivät kuin auton kojelautaan kiinnitetyt pikku-ukot.
Jo asiakkaan parkkipaikalla ensimmäiset hermosauhut – olin taktisesti pysäköinyt siten, ettei autostani näkynyt asiakkaan toimistotiloihin. Poltin autossa ja avasin ikkunaa vain piirun, ettei savu käyhyttäisi mahdollisten töistä aikaisemmin poistuvien huomioksi. Vasta sitten ajoin tapaamispaikallemme. Jännitti ja hermostutti kuin aikoinaan kevätmatineassa niinä aikoina, kun kynteni olivat vielä pureskelleet ja tarpeeksi lyhyet viulunsoittoon.
Viestin Valokuvaajalle, että olin saapunut; hän vastasi tulevansa oitis. Pulssini tykytti lähellä sataa, kasvoni tuntuivat siltä, kuin niillä olisi levännyt vuosisadan punastus – sellainen, jonka saa pieraistessaan salaa ääneen ja huomatessaan jälkeenpäin, että selän takana seisoo joku komea. Käsien hikoilu oli pahentunut niin, että ohjauspyörästä oli vaikeaa saada otetta; kurkkua kuivasi ja kieli oli kuin aurinkoon kuollut etana; nahistunut, kuivunut, kokoon käpristynyt.
Tunnistin Valokuvaajan auton jo liikennevaloista. Tiesin merkin, värin ja sen, että auto oli varustettu firman logolla. Hengitykseni kulki pinnallisesti, ehdin jo luulla hyperventiloivani. Annoin itselleni henkisen bitch-slapin ja yritin hengitellä syvään, olla zen.
Valokuvaaja pysäköi minun autoni viereen, vilkutti minulle kasvoillaan ujohko hymy, ja astui ulos autostaan. Minä keskityin muistamaan, miten jalkani toimivat ja miten korkokengillä kävellään samalla, kun kompuroin häntä vastaan.
Halasimme pitkään.
“Ihana nähdä sinua“, Valokuvaaja mumisi päälakeani vasten. Vetäydyin syleilystään sen verran, että saatoin katsoa häntä silmiin. Lempeät ruskeat silmät katsoivat minua luottavaisina, huulet vetäytyivät hymyyn paljastaen tasaisen rivin valkoisia hampaita. Ehdin ajatella, että hän on paljon komeampi kuin valokuvissaan, ennen kuin ajatukseni katkesivat ja pieni nipistys vatsanpohjassa kertoi, että hänen hymynsä hurmasi minut lopullisesti; ikään kuin jotain olisi sulanut sisälläni, kuin pala jäävuoresta olisi irronnut virtaamaan vapaaseen veteen.
Hetken toisiamme katsottuamme Valokuvaaja painoi huulensa huulilleni ja antoi minulle varovaisen suukon; semmoisen pehmeän, jossa suu pidetään kiinni ja kieli vielä tallissaan. Partansa tuntui pehmeältä, ja huomasin ajattelevani, etten ole koskaan ennen suudellut parrallista miestä.
Menimme Valokuvaajan autoon istumaan. Käteni tärisivät kuin krapularyyppyä kaipaavalla ammattialkoholistilla, kulmakarvani vapisivat – en edes tiennyt, että kulmakarvani voivat vapista – ja luulin, että pyörryn. Valokuvaaja otti kädestäni kiinni, silitti sitä varovasti, kunnes tärinä lakkasi.
“Älä hermoile, kaikki on hyvin.”
Kurotin käteni silittämään partaansa. Haluni suudella häntä voitti hermostuneisuuteni ja yllättävän häveliäisyyteni, ja pian hän raotti huulensa, päästi pehmeän, lämpimän kielensä suuhuni varovasti; tavalla, joka sai väreet juoksemaan selkäpiitäni pitkin. Suudelma kasvoi rauhallisesti ja lempeästi, yhtäkkiä sävähdin huomaamaan, että Valokuvaajalla oli kielilävistys. Lisää väreitä, nyt selkäpiistä jalkoväliin asti. Painauduimme lähemmäksi toisiamme ja suutelimme pitkään ja nälkäisesti, samalla tavalla kuin teinit siinä vaiheessa, kun kakkospesälle oli vielä parien treffien verran matkaa.
Vastahakoisesti suumme erosivat toisistaan; aikaa oli kulunut jo liikaa. Valokuvaaja silitti hiuksiani ja yritti saada selkoa silmieni väristä, niissä kun kuulemma oli vähän kaikkea; sinistä, vihreää, harmaatakin. Sanoi, miten kaunis olen, ja haparoi hieman k-sanan kohdalla; puheterapia oli jättänyt änkytyksestään vielä kovien konsonanttien kohdalle epävarmuutta. Jäävuorestani irtosi toinen pala, edellistä isompi, ja minua huimasi. Tajusin, että haluan, että Valokuvaaja pitää minusta yhtä paljon kuin minä hänestä. Siitäkin huolimatta, että käyttäydyin kuin ensitreffeillä oleva entinen amissi.
Ensimmäinen viesti tuli jo silloin, kun vielä näin hänen autonsa perävalot.
“Olet ihana.”
Hymyilin koko ajomatkan kotiin. Hymyilin niin, että poskiin ja leukoihin alkoi koskea.
Samana iltana viestitellessämme Valokuvaaja tunnusti, että hurmasin hänet lopullisesti hermostuneisuudellani. Ja kertoi uudelleen rakastavansa minua.