Kun minä ja Valokuvaaja tapasimme

Asiakastapaaminen oli yhtä tervassa takkuamista. Ajatukset eivät tuntuneet pysyvän koossa, vaan lentää räpistelivät hajanaisena parvena spekuloimaan tulevaa tapaamista Valokuvaajan kanssa. Kädet hikoilivat niin, että jouduin vaivihkaa pyyhkimään niitä hameeseeni keskustellessani asiakkaamme operationaalisesta tulevaisuudesta meidän yrityksemme kanssa.

Jotain ilmeisesti kuitenkin tein oikein, sillä poistuessani minua kätteli kaksi hangonkeksinä hymyilevää miestä. Kutsuin heidät vastavierailulle, ja he nyökyttelivät kuin auton kojelautaan kiinnitetyt pikku-ukot.

Jo asiakkaan parkkipaikalla ensimmäiset hermosauhut – olin taktisesti pysäköinyt siten, ettei autostani näkynyt asiakkaan toimistotiloihin. Poltin autossa ja avasin ikkunaa vain piirun, ettei savu käyhyttäisi mahdollisten töistä aikaisemmin poistuvien huomioksi. Vasta sitten ajoin tapaamispaikallemme. Jännitti ja hermostutti kuin aikoinaan kevätmatineassa niinä aikoina, kun kynteni olivat vielä pureskelleet ja tarpeeksi lyhyet viulunsoittoon.

Viestin Valokuvaajalle, että olin saapunut; hän vastasi tulevansa oitis. Pulssini tykytti lähellä sataa, kasvoni tuntuivat siltä, kuin niillä olisi levännyt vuosisadan punastus – sellainen, jonka saa pieraistessaan salaa ääneen ja huomatessaan jälkeenpäin, että selän takana seisoo joku komea. Käsien hikoilu oli pahentunut niin, että ohjauspyörästä oli vaikeaa saada otetta; kurkkua kuivasi ja kieli oli kuin aurinkoon kuollut etana; nahistunut, kuivunut, kokoon käpristynyt.

Tunnistin Valokuvaajan auton jo liikennevaloista. Tiesin merkin, värin ja sen, että auto oli varustettu firman logolla. Hengitykseni kulki pinnallisesti, ehdin jo luulla hyperventiloivani. Annoin itselleni henkisen bitch-slapin ja yritin hengitellä syvään, olla zen.

Valokuvaaja pysäköi minun autoni viereen, vilkutti minulle kasvoillaan ujohko hymy, ja astui ulos autostaan. Minä keskityin muistamaan, miten jalkani toimivat ja miten korkokengillä kävellään samalla, kun kompuroin häntä vastaan.

Halasimme pitkään.

“Ihana nähdä sinua“, Valokuvaaja mumisi päälakeani vasten. Vetäydyin syleilystään sen verran, että saatoin katsoa häntä silmiin. Lempeät ruskeat silmät katsoivat minua luottavaisina, huulet vetäytyivät hymyyn paljastaen tasaisen rivin valkoisia hampaita. Ehdin ajatella, että hän on paljon komeampi kuin valokuvissaan, ennen kuin ajatukseni katkesivat ja pieni nipistys vatsanpohjassa kertoi, että hänen hymynsä hurmasi minut lopullisesti; ikään kuin jotain olisi sulanut sisälläni, kuin pala jäävuoresta olisi irronnut virtaamaan vapaaseen veteen.  

Hetken toisiamme katsottuamme Valokuvaaja painoi huulensa huulilleni ja antoi minulle varovaisen suukon; semmoisen pehmeän, jossa suu pidetään kiinni ja kieli vielä tallissaan. Partansa tuntui pehmeältä, ja huomasin ajattelevani, etten ole koskaan ennen suudellut parrallista miestä.

Menimme Valokuvaajan autoon istumaan. Käteni tärisivät kuin krapularyyppyä kaipaavalla ammattialkoholistilla, kulmakarvani vapisivat – en edes tiennyt, että kulmakarvani voivat vapista – ja luulin, että pyörryn. Valokuvaaja otti kädestäni kiinni, silitti sitä varovasti, kunnes tärinä lakkasi.

“Älä hermoile, kaikki on hyvin.”

Kurotin käteni silittämään partaansa. Haluni suudella häntä voitti hermostuneisuuteni ja yllättävän häveliäisyyteni, ja pian hän raotti huulensa, päästi pehmeän, lämpimän kielensä suuhuni varovasti; tavalla, joka sai väreet juoksemaan selkäpiitäni pitkin. Suudelma kasvoi rauhallisesti ja lempeästi, yhtäkkiä sävähdin huomaamaan, että Valokuvaajalla oli kielilävistys. Lisää väreitä, nyt selkäpiistä jalkoväliin asti. Painauduimme lähemmäksi toisiamme ja suutelimme pitkään ja nälkäisesti, samalla tavalla kuin teinit siinä vaiheessa, kun kakkospesälle oli vielä parien treffien verran matkaa.

Vastahakoisesti suumme erosivat toisistaan; aikaa oli kulunut jo liikaa. Valokuvaaja silitti hiuksiani ja yritti saada selkoa silmieni väristä, niissä kun kuulemma oli vähän kaikkea; sinistä, vihreää, harmaatakin. Sanoi, miten kaunis olen, ja haparoi hieman k-sanan kohdalla; puheterapia oli jättänyt änkytyksestään vielä kovien konsonanttien kohdalle epävarmuutta. Jäävuorestani irtosi toinen pala, edellistä isompi, ja minua huimasi. Tajusin, että haluan, että Valokuvaaja pitää minusta yhtä paljon kuin minä hänestä. Siitäkin huolimatta, että käyttäydyin kuin ensitreffeillä oleva entinen amissi.

Ensimmäinen viesti tuli jo silloin, kun vielä näin hänen autonsa perävalot.

 “Olet ihana.”

Hymyilin koko ajomatkan kotiin. Hymyilin niin, että poskiin ja leukoihin alkoi koskea.

Samana iltana viestitellessämme Valokuvaaja tunnusti, että hurmasin hänet lopullisesti hermostuneisuudellani. Ja kertoi uudelleen rakastavansa minua. 

Kommentit (39)
  1. Olen niiin koukussa tähän blogiin:-) Itse olen toistaiseksi seksiä riittävässä parisuhteessa (vajaa 2-v kestänyt), mutta tämä aihe ja kirjoitustapa ovat aivan loistavia. Seksi on tärkeää, siitä ei pääse mihinkään, enkä halua tuomita ketään. En myöskään ymmärrä näitä tuomitsijoita, joita täällä kommentoimassa tuntuu riittävän. Kukin tamplaa tyylillään. Ja tuo nettitouhu kävi enemmän kuin tutuksi kohtuullisen pitkän sinkkujakson aikana. Bongailen ajoittain tuttuja juttuja omasta elämästäni. Ja haluan todella tietää miten Valokuvaajan kanssa käy 🙂

    1. Heh, kiitos <3 

      Jep, niin minäkin [haluan tietää miten Valokuvaajan kanssa käy] – haha! Valokuvaaja tulee torstaina kyläilemään, eli ensi viikon alusta päivitystä siitä sitten. 🙂 

  2. Puuma is back in business! Tätä on odotettu <3

    Tää kirjotus sai sisukset kuhisemaan. Mä en siis voisi miestäni pettää, mutta kaipaan tuollaisen "ensiaskeleiden" jännitystä. Sitä kun toisen miettiminen saa kädet kihelmöimään. Sitä kun ei tiedä miten päin olisi kun pitää minuutti odottaa, kjnnes toinen ilmestyy kulman takaa - saati kun pitäisi ottaa ne pari askelta toista vastaan. Kaipaan sitä.

    Tiesin jo suhteemme alussa, että tulen kaipaamaan sitä. Yritin nauttia jokaisesta hetkestä, myös niistä tuskaisista minuuteista kun odotti vastakaikua ujoihin tunteiden näyttämisiin. Silloin kaikki tuntui menevän liian hitaasti, nyttemmin ne tuntuu menneen liian nopeasti.

    Ja suuteleminen. Ensinnäkin, suuteleminen on se, mitä ehkä sinkkuajoista kaipaan. Kaipaan ensisuudelmia. Se ujo ja kokeileva ensisuudelma, oih.

    Ja tästä taas tuli mieleeni kerta eräiltä treffeiltä. Tai no "treffeiltä". Niiden tarkoitus kun oli samankaltainen kuin sinun ja valokuvaajan tapaamiset todennäköisesti ovat ja tapasimme toisiamme vain "niissä merkeissä". Vaikka juttu oli lyhyt eikä sängyssä ollut aina pelkkää päätähuimaavaa ilotulitusta, olin koukussa hänen suudelmiinsa. En ollut ennen koskaan kokenut sitä, kuinka pikainen, punaisissa valoissa vaihdettu suudelma voi saada kropan lähes nollasta yli sataan. Se mies osasi suudella ja haluaisin kokea sen uudelleen.

    Tässä ei varmaan ole päätä eikä häntää, sillä sen suudelman muisto sai yliotteen. Toivottavasti nyt edes jotain selkoa saa. Halusin vain sanoa, että ymmärrän täysin mistä kirjoitit 🙂

    1. Joo sai selkoa <3 Se, mitä kuvailet, on niin sitä kihelmöintiä, mitä itsekin kirjoituksessani hain. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *