Läskiä biitsillä

Postauksen kuvat random-lomamatkasnäppejä omalla ja mutsin kännykkäkameralla. Anteeksi huono laatu.

Lily lanseerasi jokin aika sitten #MuhkuraManifesti -kampanjan, jossa hyökätään nykyään vallitsevaa selluliittihäpeää vastaan. Tämä on luonnollinen jatkumo kehopositiivisuudelle; miksi me, etenkin naiset, tunnumme käyttävän suuren osan voimavaroistamme siihen, että huolehdimme siitä, miltä näytämme muiden silmissä?

luumusukka_ii.jpg

Muistan, kun viime kesänä himmailin pahaa-aavistamatta eräällä Helsingin biitsillä. Seuralaiseni oli mennyt ostamaan meille juotavaa, ja minä kahlasin rantahiekassa, kun minua lähestyi nuorehko (”timmi”) nainen.

“Hei mahtavaa että säkin olet täällä ihan bikineissä tosta vaan! Että niinku mitä välii mitä muut ajattelee! Jej bodypositiivisuus!”

Olin siinä tilanteessa vähän että no, en mä nyt mitään statementtiä ollut varsinaisesti tekemässä, enkä edes suuremmin ollut uhrannut ajatusta sille, että minä bikineissä olisi jonkin luokan manifesti. Mutta joo, sittenpä tiesin.

luumusukka_i.jpg

Nainen varmaan tarkoitti ihan hyvää, mutta ööh, kyllä mulle tuli siinä tilanteessa vähän semmoinen olo, että pitäisiköhän mun sittenkin varmuuden vuoksi hävetä mun kroppaa.

Onneksi seuralainen palasi ja kaappasi takaapäin karhunhaliin ja suukotti niskakuoppaa ja kutsui kaunokaiseksi, ja unohdin koko vahinkomanifestini, huuhtelin näennäisesti viattoman kommentin jättämän karvaan maun suustani kulauksella jääkylmää kolajuomaa ja hymyilin kesälle ja ihan kaikelle. 

Kun paketissa on tarpeeksi kuoppaa ja muhkuraa muutenkin, en ole jotenkin koskaan tullut edes ajatelleeksi, että sitä selluliittiakin pitäisi nyt erikseen hävetä. Aina mun reidet ovat olleet muhkuraiset, ja lämpötilan vaihtelut (kuumasta kylmään, kuten saunan jälkeen) vielä erikseen koristelevat ne selluliittimuhkurat punaisin läikin. Että varmasti oikein erottuu. Polka dot thighs.

Mulla on ollut ns. luumusukat jalassa niin kauan, kuin jaksan muistaa. Ja ne ovat osa minua. Ehkä minun olisi vaikeampi hyväksyä selluliittia, jos olisin muuten älyttömän timmissä kunnossa? En tiedä, sillä en ole. Mutta hyväksyy sitä tai ei, siellä se muhii ja muhkuroi joka tapauksessa, eikä ole mitään sekunnin poppaskonstia, millä sen saisi pois; miksi siis tuhlaisin aikaani murehtimaan jostain, jolle en yksinkertaisesti voi mitään?

luumusukka_iii.jpg

Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että esimerkiksi mun seksipartnerit eivät ole koskaan sanoneet mitään ilkeää mun kropasta. Kukaan ei ole huomauttanut, että hei sun tissit roikkuu ja on eri paria; tai että onpas toi sun perse just tommonen tyypillinen suomalainen littaperse. Kukaan ei ole sanonut että reiteni saisivat liito-oravankin kateelliseksi venyvällä nahkallaan, tai että kuinka kätevää on kun jenkkakahvoista saa hyvin kiinni pistellessään takaapäin menemään.

Sen sijaan vatsankumpuani on silitelty ja napaani suudeltu; minut on vedetty takaapäin lusikkaan ja sivelty lantioni kaarta ja kerrottu, että se on kauneudessaan ylivertainen.

luumusukka_iv.jpg

Ylipainoiseksi, keski-ikäiseksi naiseksi mulla on siis luultavasti aika hyvä itsetunto, ja myönnänkin, että nuorten rakastajieni kehumiset eivät sitä ole juurikaan lytänneet. Vaikka toki vielä keskitynkin siihen, että haluan myös näyttää huolitellulta muhkuroineni päivineni, olen havainnut, että viime vuosina olen ennemminkin halunnut keskittyä siihen, minkälainen olen ihmisenä. Huolehdin itseasiassa enemmän siitä, etten loukkaa ketään tahattomasti, kuin siitä, että vilahtaako selluliitti inasen liian lyhyen mekonhelman alta.

Koska siis eihän meitä kukaan oikeasti arvota sen mukaan, kuinka paljon selluliittia meidän reisiimme on kertynyt? Ei kukaan ole ikinä sanonut että hei onhan toi Puumis muuten ihan kiva tyyppi, mutta noi sen selluliittireidet on niin karseet, että en halua enää olla sen kaveri?

Jos minut on joskus arvotettu huonoksi tyypiksi, niin eiköhän se kuitenkin loppupelissä johdu siitä, että olen – tietoisesti tai tiedostamatta – ollut jotakuinkin todella mulkku persoona.

Niinpä aion jatkossakin ihan kaikessa rauhassa hyllytellä menemään polka dots -luumusukissani ja hymyillä kaikille vastaantulijoille. Minä olen onnellinen juuri tällaisena kuin olen; minun kumpuni, muhkurani ja selluliittini tekevät minusta juuri minut. Täydellisyys on tylsää joka tapauksessa; ne pienet säröt siinä kirppikseltä ostetussa 60-luvun mummonkahvikupissakin tekevät siitä juuri omanlaisensa, uniikin. 

Ja hei – jos nyt joku vielä oikeasti jostain kumman syystä tuntee lapsellista tarvetta arvostella toisen ulkonäköä, niin kehottaisin ensin katsomaan peiliin ja sen jälkeen varaamaan aikuistumisen pikakurssin. Koska oikeesti mitä välii.

Kommentit (19)
  1. Just niin; Mitä välii! <3

  2. Kiitos superpaljon postauksesta! Hyvä uusi näkökulma kampanjaan. Musta on niin hienoa lukea, että niin monelle muhkurat eivät ole millään tavalla ongelma. Sen asenteen kun saisi levitettyä kaikille, niin maailma olisi varmasti onnellisempi paikka.

    Ihanaa viikonloppua 🙂

    Ida / Lilyn toimitus

    P.S. Luumusukat 😀 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *