Lihavan naapurintädin science fiction
Tämän postauksen kommenttikentässä epäiltiin – taas kerran – blogini aitoutta. (Huokaus.) Perusteeksi blogini epäaitoudelle esitettiin muun muassa seuraava lause:
“Ei ne lihavat naapurintädit taida olla naapurinpoikien himon kohde ihan oikeassa elämässä.”
Sen enempää ottamatta kantaa blogini autenttisuuteen – johan joku vakilukijanikin ehti todeta, että mitä väliä sillä, onko faktaa vai fiktiota, kunhan on viihdyttävää – haluan kuitenkin pysähtyä tähän lauseeseen.
En tiedä, onko vika minussa vaiko kommentoijassa itsessään, mutta minun mielestäni on surullista elää maailmassa, jossa edes se lihava naapurintäti ei hetkeäkään voisi kuvitella olevansa juurikin sen komean naapurin pojan himon kohde.
Mistä sitä kukaan tietää, kuka ketäkin himoitsee.
Minä esimerkiksi olen huomannut himoitsevani pitkiä ja laihoja, seksin saralla kokemattomia nörttipoikia. Olen myös huomannut, miten suurena yllätyksenä tämä heille tulee; heistä on vaikeaa uskoa, että joku ihan oikeasti himoitsee heitä, pitää heitä ihanina. Miksi? Miksi ihanat nörttipojat eivät katso itseään peilistä hymyillen ja iske itselleen silmää, miksi he eivät uskalla mennä puhumaan naisille baarissa?
Minun mielestäni on surullista, että ihminen arvotetaan ”julkisesti” pelkkien fyysisten avujensa perusteella; että ihminen kategorisoidaan yleisten mallien ja käsitysten mukaan joko himottavaksi tai rumaksi ja siten epähimottavaksi. Että tässä maailmassa suurin osa ihmisistä tuntee olevansa…mitä? Vähempiarvoisempi ihminen? Vähemmän ihminen?
Okei – on ihan ookoo että meillä on tiettyjä ulkonäöllisiä, henkilökohtaisia preferenssejä. Minullakin on, vaikka olenkin ylipainoinen. (Niin, ajatelkaa nyt – läski JA vielä kranttu! Ettäskehtaa!) Voin jopa sanoa, että minulla on tiettyjä kriteerejä esimerkiksi uutta seksipartneriani valitessani. Se on ihan ymmärrettävääkin, jokaisella on oma henkilökohtainen mieltymyksensä. Mutta se pidetään yleensä henkilökohtaisena.
Metsään mennään ja pahasti siinä vaiheessa, kun aletaan arvottamaan toista ihmistä ”julkisesti” omaan tai yleiseen kauneuskäsitykseen vedoten. Kyllä minun mielestäni lihavien naapurintätienkin täytyy pystyä ajattelemaan, ettei olisi mahdotonta olla sen naapurin pojan himon kohde. Että se itseasiassa voisi olla ihan täysin mahdollistakin.
Että se naapurin 20-vuotias, sixpackin omaava nuorukainen, olisikin oikeasti niin viehtynyt siihen naapurintädin persoonaan, ettei ulkokuorella ole enää niin väliä. Että se naapurin komea poika oikeasti olisikin jo pidemmän aikaa fantasioinut, miltä tuntuisi upottaa piikkitukkainen pojanpäänsä noitten uhkeitten rintojen väliin, ja antaa 15 vuotta vanhemman naapurinrouvan opettaa – ja kunnolla! minkälaista seksi on. Ja että se ottaisi sille vielä uusinnan muutamaa viikkoa myöhemmin. Tämmöistäkin on tapahtunut. Ihan oikeasti. Olin nimittäin itse paikalla.
Science fiction on tarkoituksella epäuskottavaa, fiktiota, kuten nimikin jo sanoo. Lihavien naapurintätien, laihojen nörttipoikien tai lyhyiden kaljujen himoamisessa ei pitäisi olla mitään epäuskottavaa. Että avaruusolento laskeutui lentävällä lautasella pihalleni viime yönä – okei, tätä sopii epäillä. Mutta että ihminen ei voi himoita toista ihmistä, koska tämä on tietyn näköinen…ei. Minä en halua epäillä sitä ikinä. Ja myös: koska minun päähäni ei yksinkertaisesti mahdu, että joku ei voisi himoita minua, yllättävän useat ihmiset himoitsevat minua. Siinäpä mantra kaikille heikon seksuaalisen itsetunnon omaaville.
Ja siltikin – maailmassa on sekä rumia että kauniita ihmisiä.
En vain enää puhu ulkonäöstä.
Puumalla meinasi nyrjähtää aivot tätä pohtiessa.