Lomalomaloma!

Viimeisiä tunteja töissä. Pää on jo kesälomalla, fyysinen osa minusta kökkii vielä toimistolla ja yrittää näyttää blogatessaan siltä, kuin kirjoittaisi asiakkaalle vakavaa ja pitkää sähköpostia. 

Äiti hössää jo mökille tuloamme (heidän mökkinsä on samassa saaressa – kätevää), leipoo pakkaseen kinkku- ja lohipiirakoita sekä pullaa; suunnittelee ruokalistaa niitten sateisten päivien varalle (joita Juha Föhr hiljattain aika monta povasikin), jolloin ei voi vain heittää makkaraa grilliin ja suhauttaa kaljatölkkiä auki kyrsien kypsymistä odotellessa. 

Pakkaan mukaani paljon kirjoja. Aion laiskotella häpeämättömästi ja lukea vaikka kirjan päivässä, jos siltä tuntuu. Aion nukkua myöhään (mikäli lokkien kirkunalta siihen pystyn) ja saunoa, uida, grillata ja purjehtia. Aion onkia mato-ongella laiturilta ihan niin kauan kuin huvittaa, ja pilkkiä silakoita savustuspönttöön. Aion istua joko verannalla tai puutarhakeinussa ja välillä tömistellä jaloillani, jotta enimmät kyyt ja rantakäärmeet tietävät pysyä kaempana. 

Valokuvaaja lähettelee päivittäin kymmeniä viestejä lomansa keskeltä. Lähettelee uusia, juuri ottamiaan luontokuvia, joita salaa käyn ihailemassa isopikselisempinä myös verkkosivuillaan. Kertoo, että hänellä tulee minua ikävä Nettilomani aikana, ja minä ehdotan tuota alkeellisinta kirjallisen mobiiliviestinnän muotoa: tekstiviestejä. Mutta Valokuvaaja sanoo, että minun tulee pitäytyä päätöksessäni heittää kännykkä matkalaukkuun ja onkia se sieltä vasta loman viimeisenä iltana; hän ei halua että vietän lomani koko ajan kännykkääni puolella silmällä kuikuillen. 

”Minä odotan kyllä.”

Valokuvaaja lähettää mustavalkoisen kuvan tämän päivän asustaan. Skinny jeans, isoilla puikoilla kudotun näköinen villatakki, alla vitivalkoinen v-kauluksinen t-paita, jalassa Superstarit ja vasemman käden sormissa huolettomasti puoliksi poltettu savuke. Kiinnitän huomiota peukalosormukseen ja siistiin partaan, joka näyttää siltä, kuin sen kuosiin laittamiseen olisi käytetty enemmän aikaa kuin mitä minä normaalisti käytän hiuksiini.

Kuvassa Valokuvaaja ei katso kameraan, vaan kengänkärkiään kohden, ja näen hänen tummien ripsiensä varjot melkeinpä poskipäillään asti. Tekisi mieleni viedä sormeni hänen tumman pystytukkansa läpi, pörröttää kuvassa näkyvä melankolisuus kaukaisuuteen. 

Valokuvaaja kertoo, että häntä jännittää ja vähän pelottaakin meidän tapaamisemme. Hän on kuulemma introverttiä sorttia, ujokin. Hirveän hermostuttavissa tilanteissa saattaa änkyttääkin; on käynyt sen takia puheterapeutillakin joskus. Siksi hän tarkkaileekin maailmaa mieluummin linssin takaa, kuin sen edessä. Siksi hän vain harvoin katsoo suoraan kameraan. 

Minun sydämeni sulaa Valokuvaajan epävarmuudelle; miehen rehellisyys, herkkyys ja haavoittuvaisuus uppoavat minuun kuin kuuma veitsi voihin. 

”Ja kuitenkin, kun ensi kertaa tapaamme kaupungilla, mun tekee mieli vaan suudella sua. Odotan tapaamistamme niin paljon, että saatan silloin hetkeksi unohtaa olevani ujo.”