Meidän Helsinki #2

Heräsimme perjantain gaala-aamuun aivan liian aikaisin, äänet käheinä ja silmät sikkurassa. Nörttipoika veti minut lähelle, painoi nenän niskaani, lantionsa peppuani vasten; hamusi kädellään rintaani yöpaidan läpi. Yhtäkkiä olin täysin hereillä, kaikki aistit äärimmilleen jännittyneinä. Pyöräytin lantiotani laiskasti ja siihen reagoitiin välittömästi; tunsin Nörttipojan kasvavan takapuoltani vasten. Nörttipoika murisi kaulaani vasten tyytyväisenä, minä käännyin ja vein kasvoni Nörttipojan kasvoja kohti; huulemme löysivät toisensa ja kietoutuivat raukeaan suudelmaan.

En yleensä ole aamusuutelun ystävä (yön paha hönkä!), mutta Nörttipojan kanssa se ei haittaa. Itseasiassa jaksaa ihmetyttää, että häntä ei haittaa tupakoitsijan aamusuu…

Nörttipoika pyörähti päälleni, veti yöpaitaani sivummalle paljastaen rintani; huulensa löysivät nännini, kiusoittelivat sitä kielensä avustamana. Samalla hivutti yöpaitani helmaa ylemmäksi hieroen lantiotaan lantiotani vasten; leväten elintään hävylläni härnäten, sitä vasten painaen, odottaen, että kärsimättömyyteni kasvaisi kestämättömäksi. Siihen ei mennyt kauaa.

Jälkisöpöstelyt jäivät lyhyiksi, sillä havaitsimme että meillä molemmilla on kiljuva nälkä. Pikasuihku ja kiireettömälle hotelliaamiaiselle; paljon kahvia, karjalanpiirakoita, leipää, pekonia, munia. Nyt ei laskettu kaloreita.

Aamiaisen jälkeen lähdimme keskustaan kävelylle. Jännää, miten niin kovin tutun kaupungin voi nähdä ihan uusin silmin, jos mukana on “turisti”; en minä ollut koskaan huomannut Aleksanterinkadun rakennusten yksityiskohtia; niitä taitavia kaiverruksia, historiallista arvoa – en, vaikka kyseistä katua joskus päivittäin kulutinkin.

En myöskään ollut koskaan käynyt Helsingin Tuomiokirkossa (paitsi sen portailla vappuna haalarit päällä ja kalja kourassa) tai Uspenskin katedraalissa. En ollut koskaan pysähtynyt katsomaan vahdinvaihtoa presidentinlinnan kupeessa; tai hiljentynyt miettimään Kappelissa kahvikuppi kourassa että hei, täällä bilettivät niin Sibelius kuin Juhani Ahokin aikoinaan. Nörttipoika yritti tartuttaa innostustaan:

“Siis mieti nyt, ehkä Sibelius on istunut juuri tässä missä me nyt istutaan, miettinyt että aika kiva biisi pyörii päässä; antaisinkohan sille fennomaanina ihan vaan kiusallanikin nimeksi Finlandia!”

Ja minä mietin vain, että kylläpä tuo lounaaksi tarjolla oleva lohikeitto tuoksuu hyvältä. Kulttuuribarbaari.

Kappelin kahveilta jatkettiin kakkosen ratikalla – minnepä muuallekaan kuin Olympiastadionille ja sen torniin. Turha varmaan mainitakaan, etten sielläkään ennen ollut käynyt; ja yllätyin, miten hienot näköalat tornista oli. Bongasin Kallion kirkon ja Rautatieaseman.

Keli ei ollut mitä kesäisin, joten tornivierailun jälkeen ratikkapysäkillä paleli. Nörttipoika veti minut kiinni itseensä, painoi kylmän nenänsä poskeani vasten.

“Eiköhän ole aika mennä takaisin hotellille katsomaan, josko veri saataisiin taas kiertämään.”

Suuteli välittämättä muista ihmisistä – täällä olimme anonyymejä, vain ihmisiä muiden joukossa. Ei tarvinnut pelätä, että joku tuttu sattuisi tulemaan vastaan; voitiin oikeasti koskettaa toisiamme, olla lähekkäin jos siltä tuntui.

Peiton alla vaatteitta, toisiamme lämmittäen. Nörttipojan käsi eksyy jalkoväliini, aloittaa kiireettömän työskentelyn. Minä antaudun omalle nautinnolleni, keskityn pehmeään ja rytmiseen kosketukseen; kiipeän kliimaksiin nopeasti. Nörttipoika on selvästi tyytyväinen suoritukseensa, suutelee ja silittelee myhäillen, naureskellen kehoni tärinälle – Nörttipojalle ensimmäinen kerta viedä nainen loppuun asti pelkästään kädellään, taitavilla sormillaan; on hämmästynyt miten helposti se käy. Kerron myöhemmin, että minullekin kerta on ensimmäinen; etten yleensä pysty rentoutumaan tarpeeksi pyyteettömästi vain antaakseni itseni nauttia. Ja että miten minuakin ihmetytti miten helppoa se oli.

Suihkun jälkeen Memphisiin – hampurilaiset ja bataattiranskalaiset, kyytipojaksi olutta – ja sitten olikin jo aika alkaa valmistautumaan gaalaa varten.