Mitä kuuluu Muusikolle?
Muusikko rakastui (myös) Tindertipuseensa. Rakastui sillä korventavalla tavalla, jolla menettää ruokahalunsa ja yöunensa. Sillä riutuvalla tavalla, jossa maailma ei olekaan höttöä ja hattaraa, vaan yhtä piinaa siksi, että rakkauden kohde ei tunne samalla tavalla.
Ensimmäinen merkki tuli jo silloin, kun Muusikko kutsui Tindertipusen ensi kertaa asunnolleen. Yritin hieman vihjailla, että kämppää kannattaisi siivota isolla kädellä; mutta Muusikolla ei oikein ollut aikaa, ja niinpä Tindertipunen kohtasi saman kaaoksen, jonka minäkin näin vierailujeni aikana: pesemättömiä tiskejä tiskipöydällä, kurttuisia sukkia makuuhuoneen lattialla, musiikkiaiheisia lehtiä ja kirjoja sikin sokin sohvalla, tuoleilla, huolimattomasti hyllyyn heitettynä. Pölyä kaikilla pinnoilla, kitaroita, bassoja, nuotteja, keskeneräisiä sävellyksiä, puolityhijä kahvikuppeja.
Minun mielestäni kämppä näytti sellaiselta, jolta taiteilijan ja taivaanrannanmaalarin kämpän tuleekin näyttää; eikä minua häirinnyt yhtään se, että pystyäkseni istahtamaan vanuttuneelle sohvalle minun tuli siirtää pino jazzlehtiä lattialle. Ainoa puhdas esine kämpässä oli tuhkakuppi, joka oli minua varten otettu esille.
Tindertipunen otti kämpän epäsiisteyden välittömästi henkilökohtaisena loukkauksena; edes hänen vierailuaan varten ei oltu viitsitty nähdä edes sen vertaa vaivaa, että olisi imuroitu.
Kun Muusikko kertoi Tipusen vierailun jäätävästä ilmapiiristä, huokaisin salaa itsekseni. Tiesin, että heidän juttunsa ei tulisi toimimaan; sillä jos ei voi sietää epäsiisteyttä, ei voi sietää Muusikkoakaan. Niin suhteen alussa ei tulisi kokea niin suurta ärsytystä.
Nyt Muusikko riutuu vastakaiuttoman rakkautensa takia. Ja on edelleen yhdessä Tyyppinsä kanssa. Tyyppi tietää Tindertipusesta, ja hyväksyy sen, että Muusikko rakastaa toista; koska ei halua päästää Muusikosta irti. Eikä Muusikkokaan osaa olla yksin.
Minä ja Muusikko viestittelemme edelleen melkeinpä päivittäin; ja kuten ennenkin, viikonloppuisin yleensä keikkojen jälkeen, pikkutunneilla, jolloin Muusikko on hiprakassa keikka-adrenaliinista ja liian monesta backstagella nautitusta oluesta. Näinä hetkinä Muusikon sielunmaailma on niin synkkä, että minua paleltaa ja pelottaa.
Yritän tukea Muusikkoa, joka on lavalla stara, mutta yksin kaoottisessa kämpässään surullinen, melkeinpä epätoivoinen. Omasta mielestään niin valmis rakastamaan; mutta minun mielestäni ylitsepääsemättömästi hukassa oman päänsä sisällä.
Olen huolissani Muusikon mielenterveydestä, joka ei koskaan ole ollut graniitinvankka, ja jonka historiassa on pahoja paniikkihäiriöitä, päihteitä (myös niitä kovia ja kiellettyjä), lääkkeitä ja unettomuutta. Muusikko tukeutuu minuun, kysyy minulta neuvoa. Lähetän meditointimusiikkia Youtubesta kun en muutakaan voi, ja yritän rauhoitella, että asioilla on tapana järjestyä.
“Mä en tiedä mitä mä tekisin ellen voisi puhua sun kanssa. Sä olet aina jotenkin niin jalat maassa, ja uskallat palauttaa mutkin maan pinnalle.“
Kunpa Muusikko tietäisi. Jollain tapaa olen itsekin ihan yhtä hukassa.
Ja jos oikein rehellisiä ollaan, en jaksaisi ottaa toisen murheita kannettavaksi jo ennestään tarpeeksi painaville olkapäilleni. Mutta tunnen itseni taas siksi pikkutytöksi, joka saattoi puhjeta kyyneliin nähdessään siipirikon lokin tai silmäpuolen, kirppuisen kissan. Se tyttö raahasi ne eläimet kotiin äitinsä kiusaksi ja kauhistukseksi, ja yritti hoivata ne taas kuntoon, parantaa rakkaudellaan.
Ja joka kerta se tyttö kiintyi niihin aivan liikaa ja aivan liian äkkiä; vietti kaiken aikansa noitten väräjäväsydämisten puolikuntoisten kanssa, joitten silmistä paistoi kipu ja paniikki. Yritti ruokkia kertakäyttöruiskulla tai teelusikalla; nuokkui pää tietokirjoissa, kun yritti hakea lisää tietoa ravinnosta. Yritti pitää sylissä ja lämmittää käsissään; tunsi sydämen tykytyksen kämmenpohjassaan.
Aivan liian usein takapihalle haudattiin taas yksi piskuinen pahvilaatikko, ja aivan liian usein äiti sai vastata kyynelsilmäisen tytön kysymyksiin elämän ja kuoleman epäreiluudesta.
Joskus ne haavat vain olivat niin syvällä, ettei suurinkaan rakkaus niitä voinut parantaa.
Miksi Cougarin tapauksessa puhutaan rakkausaddiktiosta nyt? Miksi kukaan ei puhunut seksiaddiktiosta aiemmin? Totta Mooses ihminen halua seksiä ja romantiikkaa, molempia. Tässä päähenkilömme on siirtynyt miehestä toiseen, ja päästänyt aina irti, kun juttu ei ole toiminutkaan. Addikti hän olisi esimerkiksi, jos vielä miettisi finanssimiestä epätoivoisesti, ja haikailisi muusikon perään tms.
Itseasiassa ”rakkausaddikti” nimenomaan ei haikaile niitten vanhojen perään vaan koukuttuu siihen rakastumisen tunteeseen. Olen surullisena läheltä seurannut yhtä kaveriani joka on käynyt tämän vuoksi terapiassakin ja iloisena huomannut myöhemmin että hän on saanut apua ja elämä on tasoittunut huomattavasti. Rakkaudessa ja rakastumisessa on paljon myös hyväksynnän hakemista ja sellaisia hormoniryöppyjä läsnä joita ei muualta saa. Se ei ole sama asia kuin seksiaddiktio (jolloin voisi käyttää vaikka maksullisia) tai läheisriippuvuus.
Kopsaan tähän löytämäni pätkän netistä:
”Tarkasteltaessa rakkauskemikaalien fysiologisia ja psykologisia vaikutuksia tieteellisesti, on havaittu niillä olevan yhtäläisyyttä riippuvuutta aiheuttavien substanssien kanssa. Tässä muutamia esimerkkejä sivuvaikutuksista.
-euforia ja rajaton rakkauden kohteeseen suuntautuva halu
-uniongelmat (alkuhuuman yhteydessä tai oltaessa erossa rakastetusta)
-läpitunkevat rakastettuun keskittyvät ajatukset (keskittyminen muuhun vaikeampaa)
-päihderiippuvuuden kanssa yhteneväisten aivoalueiden aktivoituminen
-huumevieroitusta muistutavat reaktiot aivoissa oltaessa erossa rakastetusta (tai eroprosessin yhteydessä)”
No ei mulla ainakaan mitään noista oireista ole – olisipa kamalaa jos olisi eroahdistus kun joka tapauksessa nähdään niin harvoin! o_0
Eikö Ykkösmiestä ihmetytä kun vietät niin paljon aikaa toisten kanssa viestittelyyn?
Mä näen muusikon käytöksessä pikemminkin riippuvuushakuisuutta kuin oikeaa rakkautta ja rakastumista. Mies joka ei aikuistu eikä ota vastuuta vaan sysää itsensä ja oman hyvinvointinsa muille. Sellainen renttu johon rakastuminen voi olla naisen elämän huonoimpia päätöksiä. Ehkä Tyypin kanssa ovatkin löytäneet toisistaan sellaiset riippakivet?
Tosin ”rakkausaddiktio” tulee väkisin mieleen Puumiksenkin teksteistä joista lukija saa väkisinkin sellaisen kuvan että tälläistä rakastumisen tunnetta on etsitty ja tehty kaikki mahdollinen sen edistämiseksi aina tähtienkatselua myöten. Haluttu rakastua, ellei tietoisesti niin ainakin varomattomasti.
En yleensä hirveästi viestittele ollessani Ykkösmiehen seurassa – joskin Muusikon kanssa voisikin, hehän ovat jo tavanneetkin. Mutta mieluummin sitten keskitän huomioni Ykkösmieheen, jos tämä kerran on paikalla. Mutta joskus menee aikaisemmin nukkumaan tai on matkoilla.
Jep, mulla tuli Muusikosta ihan sama mieleen. On tietysti helpompi tehdä, kuten toiset sanovat ja näin välttää oman vastuun ottaminen, kuin itse tehdä päätöksiä (heh, paraskin puhuja).
En itse sanoisi että rakastumisen tunnetta on niinkään etsitty, mutta Valokuvaajan kanssa oli alusta asti (so. jo ennen tapaamista) selvää, että mahdollisia tunteita ei ainakaan tulla välttelemään tai turhia kieltelemään tuntemattoman pelossa. Ja kyllähän rakastuminen on tunteena yleensä positiivinen, eikä sen välttämättä tarvitse johtaa mihinkään konkreettisiin muutoksiin parisuhdepalapeleissä.
No mua just ärsytti se, että jos jollakin on ollut ongelmia, on käynyt terapiassa ja saanut apua, niin ei sitä tilannetta tarvitse projisoida Puumaan.
Siis naiseen, joka elää seksittömässä suhteessa, lähtee hakemaan seksiä muualta, kun kotona ei millään irtoa – ja on lopulta niin onnekas, että pelkän panokaverin sijasta löytääkin rakkaussuhteen. Kaikki tämä pitäen jalat maassa.