Mulle ei kuulu mitään

Olen kauhistuksekseni tajunnut, että elämäni onnellisuus on suoraan verrannollinen saamani seksin määrään. Ja nyt on kaikki barometrit miinuksella.

Olen nähnyt Mossea viimeksi heinäkuussa; ja yhden marraskuisen yön seksimaratoni Puusepän kanssa toi vain hetkellistä helpotusta yhä pahenevaan (kuvainnolliseen, ei toki fyysiseen) kutinaan.

Töistä ei voi ottaa tuntiakaan vapaaksi ennen uutta vuotta, sillä kaikki lomakupista ammennetut tunnit on jo ajat sitten käytetty, ja kupin pohjakin nuoltu ahnaasti puhtaaksi; eipä Mossella toisaalta varmaan olisi aikaakaan (ja alan epäillä ettei halujakaan) tavata – viestittelemme hyvin epäsäännöllisesti, ja omalta puoleltani koko hommasta alkaa mennä vähän maku. (Maku alkoi mennä siinä vaiheessa, kun Mosse perui kolmen kimpan, vaikka hänellä ehkä siihen ihan validi syy olikin.)

Mosse muuten myös päätti hankkia koiran, mikä käytännöllisesti katsoen torpedoi mahdollisuuden tulla viikonloppukyläilemään minun luokseni; koira pitäisi kuulemma ottaa mukaan, ja minulla on kotona hyvin reviiritietoinen ja ponin kokoinen leikkaamaton uros. Näen jo sieluni silmin Highlander-elokuvan tyyppisen “there can be only one” –kohtauksen, jossa Mossen koira (mallia saksanpaimenkoira) ottaa ensimmäisen ja viimeisen kerran turpaansa, ja viikonloppu saa epäeroottisen ja lyhyen lopun.

Puuseppä laittaa silloin tällöin viestiä, mutta häntä taas en oikein kuitenkaan haluaisi tavata ilman Mossea.

Mitä siis teen nykyään? Tuskailen töissä ja ähisenkitisen kotona. En ole käynyt joogassakaan useampaan kuukauteen, meditoinnista puhumattakaan. Raahaudun kodin ja työn väliä tasaisen vitutuksen vallitessa, ja lasken päiviä vuoteen 2017. (Ja joo, tajuan kyllä, että sekä jooga että meditointi luultavasti parantaisivat oloani, mutta olen kaivanut itselleni jo niin syvän vitutuskuopan, etten pääse sieltä enää ylös tämän vuoden puolella.)

Onnistuin myös tuomaan Ruotsintuliaisina jonkun perkeleen sitkeän influenssan, joka pisti pötkölleen yli viikoksi, ja pirulainen vaivaa vieläkin. No tätähän tässä vielä kaivattiinkin!

Ainut valopilkku on Moody (!!!), jonka kanssa viestittelen yhäkin syystä, jota en oikein itsekään ymmärrä. Päivittäin.

Tyypissä on jotain, joka kiehtoo minua; ehkä se on hänen viattomuutensa. Hän on oikeasti sitä mieltä, että seksi kuuluu avioliittoon, mutta hyväksyy minun elämäntapani sitä arvostelematta. Hän ei myöskään yritä tuputtaa omia arvojaan minulle, mitä arvostan suunnattomasti (no, mitä nyt joskus hieman kritisoi alkoholinkäyttöäni, mutta ehkä se on paikoitellen aiheellistakin).

Moody on herkkä, kiltti ja puutteelisen kielitaitonsakin takana älykäs ja skarppi. Hän saa minut nauramaan päivinä, kun mikään muu ei jaksa naurattaa.

Olenkohan vähän kaamosmasentunut? Olen viime aikoina ajatellut blogianikin asenteella kiviriippa; ei ole mitään raportoitavaa, joten mieli ei edes tee kirjoittaa. 

Mutta en aio jäädä vellomaan epätoivoon; ensi vuodesta tulee varmasti parempi!

Vuoden alussa olisi tarkoitus pyrähtää parhaan ystävän kanssa Patsy&Ed –tyyppiselle kaupunkilomalle pitkäksi viikonlopuksi, ja toukokuussa lähden vapaaehtoilemaan kuukaudeksi (volunteer-projekteja ja niihin liittyviä kommentteja – myös oman blogini puolelle tulleita – seurailtuani olen tajunnut, että kuukausi tulee ottaa lomana, eikä niinkään humanitäärisenä tekona; mutta so what, haluan mennä ja kokea, eli minähän menen ja koen perkele).

Uutta ja parempaa vuotta odotellessa yritän virittäytyä joulutunnelmaan ja syödä pipareita piristykseksi. Ehkä vähän glögiäkin voisi maistella. 

Mitenkäs siellä – akut tyhjinä ja virta loppu, vai vieläkö riittää intoa loppuvuoteen? 

battery_low.jpg

Kommentit (12)
  1. Vähän samoissa täällä. Ei oikein ole mitään muuta kun töissä ja kotona nukkumassa. Aikaa ei harrastuksille, eikä kyllä miehillekään. Tai no kun ei niitä miehiä tässä olekaan niin ei haittaa vaikkei niille sitä aikaa oliskaan haha.

    Taitaa olla vähän jotain kaamosmasennusta ilmassa. Onneksi vuosi vaihtuu pian ja toivotaan 2017 tuovan jotain erityisen kivaa meille kaikille 😉

  2. Siellä kun on hiljaista, niin tämä vaikuttaa sopivalta paikalta avautua omasta tilanteestani. Olen hyvässä (etä)parisuhteessa, mutta silti kaipaan ajoittain myös ”muuta säpinää”. Näin on ollut aina, myös aiempien suhteideni aikana. Olenkin alkanut kyseenalaistaa yksiavoisen suhteen ihannetta. En enää usko monogamiaan ainakaan omalla kohdallani. Tästä on keskusteltu mieheni kanssa, mutta hän ei lämpene ajatukselle.

    Moraalini on nyt alkanut joustaa aika pitkälle. Työpaikan bileissä olen pari kertaa päätynyt sutinoimaan komean nuoren kollegan kanssa. Sänkyyn asti ei olla vielä valitettavasti päästy. (Hänkin on varattu). Jotta paine vietellä nuorta kollegaa ei olisi liian kova, eksyin deittipalstalle. Ja parissa päivässä minulle löytyi viitisen sopivaa salarakasehdokasta. Enää pitäisi vain tavata ehdokkaat ja valita sopiva. Jännittävää, mutta melkein pukkaa stressiä! Useamman salatapaamisen järjestäminen ja ehdokkaiden arvioinnit vaatii kuitenkin vaivannäköä. Uskon, että minulle tulee vaikeuksia valita, sillä tykkään usein monenlaisista tyypeistä. Aikaa ja energiaa ei kuitenkaan riitä monelle. Miten tästä selvitään? 😉

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *