Nörttipoika yökylään!
Nörttipoika tulee tänään yökylään; Ykkösmies lähti aamulla työkomennukselle ja palailee vasta joskus viikonlopun aikana, töistä riippuen. Olin ihan oikeasti vähän kahden vaiheilla kutsuako Nörttipoikaa yövieraaksi vai ei – vieraista, vaikkakin kuinka mieluisista, on kuitenkin aina oma vaivansa. Liinavaatteet nyt luku sinänsä (pesukone ja kuivuri on keksitty), mutta kaikki se muu. Ruuanlaitto, saunan lämmitys, myöhemmin nukkumaan, liian lyhyet yöunet, liian monta viinilasia ja aivan liian aikainen herätys painavat vaakakupissa aika rankasti varsinkin, kun huominen työpäivä venynee n. 12-tuntiseksi. Pohdin ihan vakavissani, ovatko seuraavan päivän silmäpussit kokoluokkaa “kahdelle orvolle kengurunpennulle tarjolla yksiöt muutamaksi kuukaudeksi” muutaman panokerran arvoiset.
Ja tulin tietysti siihen tulokseen, että ilman muuta.
Kompromissasin (?) tosin hieman ja ilmoitin että Nörttipoika saa luvan syödä kotonaan ennen lähtöään, että tällä kertaa catering on vain olutta ja pientä naposteltavaa. Itselleni viikon kulinaristisena kohokohtana heitän jotain einestä mikroon (en vaan pysty olemaan laittamatta jotain oikeasti itse tehtyä ja maukasta, jos Nörttipojan on tarkoitus ruokailla luonani – itselläni nyt ei niin väliä).
Töitten jälkeen on sitten ruhtinaalliset kaksi tuntia aikaa laittaa kämppä valmiiksi; hakea sylittäin saunapuita puuliiteristä, pistää sauna lämpiämään, vaihtaa lakanat ja pyyhkeet ja valmistella naposteltavat. (Sitä ennen pitää tietysti käydä kaupassa hakemassa ne naposteltavat ja Nörttipojan oluet – tämä kun juo eri merkkiä kuin Ykkösmies.) Koirat pitää tietysti myös ruokkia ja taluttaa, itsekin syödä ja suihkussakin olisi varmaan hyvä ehtiä käymään; pitää tuoksua puhtaalle ja ennen kaikkea raakkailla sääret ja haarukset. Sitten onkin varmaan jo aika hakea Nörttipoika juna-asemalta.
Saattaa tulla vähän kiire.
Mutta on se sen arvoista. Nähdä Nörttipojan ujoninnokas ilme kun hän astuu autooni, antaa viipyilevän suukon joka keskeytyy vain, koska olen terveellisen paranoidi enkä halua että kukaan tuttu näkee, ajaa talla pohjassa kotiin Nörttipojan lämpimän käden levätessä reidelläni ja salakuljettaa poika pimeän turvin sisälle; heittäytyä toistemme syleilyyn samalla sekunnilla kun ulko-ovi sulkeutuu. Kätensä vartalollani, lupaavasti pullottava lantionseutunsa lantiotani vasten. Kenkiä pois jaloista potkien makuuhuoneeseen, jossa takkatuli jo loimuaa luoden kehojemme varjoteatteria seinälle, puhtaanrapeat lakanat kutsuvat. Viipyileviä kosketuksia, intohimoista suutelua – vielä maltetaan pitää vaatteet päällä, mutta Nörttipojan kädet löytävät nappeja availlen tiensä paitapuseroni alle, kätensä hakeutuu hameenkaulukseni ja alushousujeni sisään ja löytää lupaavan kosteuden. Tätä jatkuu kunnes emme kestä enempää; kunnes vaatteet lentävät yhtenä myttynä lattialle, kunnes alastomat kehomme viimein löytävät toisensa. Se hetki, kun Nörttipoika vihdoin työntyy sisääni mielihyvästä huokaisten ja pysähtyy hetkeksi – katsoo silmiin, hymyilee halusta raskain silmin; se hetki on kaiken sen vaivan ja kiireen arvoinen.
Silloin maailmaan ei mahdu meidän kahden lisäksi ketään muuta. Silloin ei enää ole kiire.