Nörttipojan yhteydenotto

Viikko siinä vierähti, mutta eilen sähköpostiini pamahti viesti tutusta osoitteesta. Nörttipoika. Perkeleen perkele. 

Poistinko meilin, kuten ajattelin että poistaisin, lukematta? No, en ainakaan avannut sitä heti. En ainakaan ihan heti. Okei, maltoin tupakan verran olla avaamatta. 

Luin meilin, enkä ollutkaan enää turta ja tunteeton. Näin heikko on puuman selkäranka. Naps ja katkipoikki. Tämä menee nyt niin saippuasarjaksi/draamaksi, että ellen itse eläisi kaiken tämän keskellä, en uskoisi. Juonenkäänteissä alkaa Kauniit ja Rohkeatkin jäädä kakkoseksi – ja tämä ei ole omaan selkään taputtamista; päinvastoin. Ärsyttää että olen niin heikko – ja ennenkaikkea hävettää miten jo ehdin uhota että EI KOSKAAN ENÄÄ. 

Alla hänen meilinsä (tuttuun tapaan kursiivilla), minun vastaukseni (normaalilla) ja hänen vastauksensa vastaukseeni. 

***

Siitä on jo viikko. Pitkä viikko. Olen ollut poissaoleva ja nukkunut huonosti. Ei, koska olisin vihainen vaan koska olen surullinen siitä, miten niin kaunis vuosi loppui. Tiesin ettemme tule olemaan ikuisesti yhdessä, mutta en olisi koskaan uskonut että se loppuisi näin.

Olen harrastanut paljon itsetutkiskelua (kuulostaa kornilta, tiedän – mutta olen), miettinyt minkälaisen lähestymistavan otin. Tarkastellut virheitä joita tein, ja voin vain pyytää anteeksi. Haluan myös pyytää anteeksi sitä miten sinua kohtaan reagoin. Olisi pitänyt olla reagoimatta, olla hiljaa, pysähtyä miettimään mitä suuttuneena sanoo. Ei se ollut edes sinun syysi, et ansainnut sitä. Kaikki ne suutuspäissään sanotut sanat joita en edes tarkoittanut…jälkeenpäin mietin, miten olen voinut sanoa semmoista, miten se on voinut tulla minun suustani…halveksin itseäni sen takia, melkeinpä vihaan.

En tiedä mitä vielä uskallan sinulta odottaa. Ehkä et edes vastaa koko tähän meiliin…en voisi siitä sinua syyttää. Mutta siltikin huomaan toivovani että vastaisit. En tiedä haluatko enää ikinä nähdä minua, mutta toivoisin että voisimme ainakin erota ystävinä, ellei muu enää ole mahdollista?

Olet merkinnyt minulle niin paljon tänä menneenä vuotena. Paljon enemmän kuin kukaan nainen ikinä. Siitä olen sinulle kiitollinen, nyt ja aina. Kaikki se, mitä olemme kokeneet yhdessä…kuinka monta kertaa olemme nauraneet hervottomasti yhdessä, sängyssä ja kesken seksiäkin. Helsingissäkin.

***

Kiitos meilistäsi, se oli kauniisti kirjoitettu (ja tämä siis ilman sarkasmia). Toisaalta hyvä että otit yhteyttä, suhteen lopettaminen riitaan on aina ikävää – ja minähän olin jo poistanut kaikki yhteystietosi, eli en olisi voinut ottaa yhteyttä vaikka olisin halunnutkin.

Sanoimme molemmat asioita, joita emme tarkoittaneet. Käytimme loukkaavia sanoja. Omasta puolestani haluankin pyytää nyt anteeksi, mitä sanoin. Mutta en tiedä voinko koskaan unohtaa – saatikka antaa anteeksi – mitä sinä sanoit. Ja itseasiassa juuri sen takia kulunut viikko on ollut minulle helppo; olen vain jatkanut siitä, missä ennen sinua olin.

Minäkään en ole enää vihainen. Olen vain pettynyt. Enkä tiedä, miten minun pitäisi suhtautua meiliisi. Haluanko vielä eteenpäin semmoisen ihmisen kanssa, joka vain loukkaa minua? Vai onko parempi jatkaa eri teitä ja etsiä joku, joka siihen ei edes kykene? Jos näistä kahdesta pitää valita, kumman luulet että valitsen?

Ja itseasiassa en sinunkaan meilistäsi pysty päättelemään, mitä minulta/meiltä haluat.

***

Olen todella, todella iloinen että vastasit! En itseasiassa ollut varma, haluatko enää koskaan puhua kanssani…

Unohtaahan emme voi. Mutta minä voin antaa sinulle anteeksi, sillä tiedän ettet tarkoittanut mitä sanoit…tunnen sinut liian hyvin. Kuten ennenkin olemme todenneet, osaamme molemmat olla todella ilkeitä, ja se että pystymme loukkaamaan toisiamme niin verisesti, todistaa vain miten paljon merkitsemme toisillemme. Jos olisit ollut vain joku, ei reaktionikaan olisi ollut niin raju.

En tiedä miten tästä eteenpäin…mutta haluaisin ainakin vielä nähdä sinut. Vaikka ihan vaan kahvikupin ääressä, että voitaisiin katsoa toisiamme silmiin nähdäksemme, onko siellä vielä kipinää vai onko se lopullisesti tukahdutettu. Olisi utopistista ajatella, että viime viikko voitaisiin vain pyyhkäistä mielestä ja aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta jos oikein rehellinen olen, niin sitä haluaisin enemmän kuin mitään muuta. 

Mikäli paluuta entiseen ei enää ole, voimme ainakin erota toisiamme silmiin katsoen, päät pystyssä?

Ja – on sillä sitten sinulle väliä tai ei – hyväksyn anteeksipyyntösi. Tietysti. 

***

Jos rehellisiä ollaan, niin en ollut itsekään varma mitä tehdä; poistaako meilisi lukematta vai luenko – ja jos luen niin vastaanko?

Ennen kuin aletaan edes spekuloida sillä, tulemmeko mahdollisesti joskus tulevaisuudessa vielä tapaamaan vai emme, luulen että on yksi asia, joka sinun on hyvä tietää:

Minä olin rakastunut sinuun. En uskaltanut myöntää sitä edes itselleni – itseasiassa tajusin sen vasta kun luin meiliäsi, sitä joka satutti. Silloin ymmärsin.

Suunnitelmissa ei ollut esimerkiksi jättää miestäni sinun takiasi (tai tehdä jotain muuta yhtä typerää), kyse oli ennemminkin realisaatiosta että kas, on mahdollista rakastaa montaa ihmistä samanaikaisesti.

Siinä, nyt sanoin sen.

***

Tiesin, tai paremminkin sanoen epäilinkin että saattaisit olla…siksi sanoinkin kerran ettei sinun tulisi tehdä mitään päätöksiä avioliittosi suhteen ajatellen, että minä olen osa sitä funktiota. Tiedän, ettei minun olisi ehkä tarvinut sanoa sitä, mutta kuitenkin…tunteet ovat joskus epäloogisia.

Ja että tietoisesti käytin rakastumistasi satuttaaksesi sinua oli todella julma veto. En voi varmaan koskaan pukea sanoiksi, miten paljon kadun sitä kaikkea, mitä sanoin. Haluan kuitenkin yrittää todistaa sen sinulle. Uudelleen ja uudelleen, jos saan. Jos annat.

Ja kun kerran otetaan puheeksi asioita, joita toisen olisi hyvä tietää:

Minä rakastin – rakastan – sinua myös. Olenko rakastunut sinuun, en tiedä, mutta tapa jolla katsot minua ja mitä saat minut tuntemaan on jotain, mitä en ole ennen kokenut. En ole koskaan ennen tuntenut niin. En tiedä mitä tämä on, mutta se mitä tunsin viime viikon aikana, sai minut tajuamaan että se, mitä sinua kohtaan tunnen, on niin paljon enemmän kuin pelkkää hyvää ystävyyttä… 

 

Kommentit (45)
  1. Herranjestas mikä draamablogi, ihan mahtavaa. 😀

    Mutta oon silti kovasti pettynyt että vastasit sille!

    ja se että pystymme loukkaamaan toisiamme niin verisesti, todistaa vain miten paljon merkitsemme toisillemme.”

    Toivottavasti ymmärrät miten läpeensä mätä, sairas, ja kiero lause tuo on. Joskus on vaan niin sokea tunteittensa kanssa, ettei tajua miten haitalliseen ihmiseen törmää. Sudet on aika usein lampaan vaatteissa. Pelkään että tuo käy omalle kohdallekin joskus pahasti.

    En voi sulle mitään neuvoja antaa, koska kyse on sun elämästä, mutta juuri nyt toivon kovasti että suhteenne päättyy. 

     

    1. Mä nyt rupesin täällä näköjään ihan tosissani kommentoimaan 😀

      Mutta siis tuo lausehan on pelkästään ihan totta! Kyllä todellakin minä, joka aviomieheni tunnen aivan läpikotaisin, tiedän ne kaikkein heikoimmat paikat. Jos joku hänelle pystyisi sanomaan todella, todella pahasti, se olisin minä. Tietäisin tasan tarkkaan mikä loukkaa kaikkein eniten ja mikä jättää kaikkein syvimmät arvet. Ja toisinpäin. Sitähän se rakkaus ja rakastaminen on – haavoittuvaisuutta.

      Se on sitten eri juttu haluanko tai aionko ikinä loukata toista sillä tavalla – en tietenkään. Eikä toisinpäinkään. Mutta niin se juuri on. Ja ollaanko me muka ainoa riitelevä pariskunta?! 😀 Kyllä tosiaankin tulee sanottua suutuspäissään sellaista, mikä sitten jälkeenpäin kaduttaa ja sitä pyydetään kauniisti anteeksi.

      1. Tietenkin joku joka tuntee sinut läheisesti omaa tietoa miten sinua voisi pahiten satuttaa, tämähän on täysin normaalia. Mutta huomaatko eron näissä kahdessa:

        ”Se on sitten eri juttu haluanko tai aionko ikinä loukata toista sillä tavalla – en tietenkään. Eikä toisinpäinkään.” (sinä)

        ”ja se että pystymme loukkaamaan toisiamme niin verisesti, todistaa vain miten paljon merkitsemme toisillemme.” (Nörttipoika)

        Ensimmäisessä painotat, ettet halua tai aio käyttää tuota tietoutta satuttaaksesi rakastamaasi miestä, eikä hänkään sinua. Toisessa käytetään sitä, että on jo revitty auki ne intiimin tuntemisen kautta opitut heikot kohdat jopa todisteena rakkaudesta/läheisyydestä.

        Mielestäsi sinun lauseesi kuvaa ihan normaalia rakkaussuhdetta, tuo toinen taas saa kylmät väreet selkäpiihini julmuudellaan.

        1. Tuokin on varmaan sitten kovin subjektiivista, mulla ei nimittäin mennyt mitään väreitä missään, vaan ajattelin vaan että niinhän se on 🙂

          1. Niin! Sama juttu. 😀 

            ollaankoha tässä itse(kin) vähän kieroituneita kun vaikuttaa ihan normaalilta. 

            1. Jos on tarpeeksi monta kieroutunutta, niin sitten kieroutuneisuus onkin normaalia 😉

              1. Siinä vaiheessa, kun rakkautta aletaan mitata sillä, miten julma voi rakastamalleen ihmiselle olla, niin… mä luulen, että kuulutte kieroutuneeseen vähemmistöön.
                Onnea ja menestystä sosiaalipornoilulle. Mä tykkäsin tästä blogista aluksi hulluna. Sitten alkoi Puuman hedonismi tunkea liian voimakkaana pintaan, mut aattelin, että parit hyvät panot sekoitti pään. Ensimmäisen kerran tosissaan alkoi sattua silmiin äänten kalastelu gaalajutuisssa, mut senkin vielä jotenkin ymmärsin, koska blogi oli hyvä. Ja suosittu. Ja Puuma osaa ajoittain kirjoittaa tosi loistavasti. Paitsi täytetekstit osuu silmään… Mutta yleisarvosana ehdottomasti kiitettävä. 🙂 Gaalan aikaan ajattelin, että kuinka itsekäs on nainen, joka julkaisee kuvan, jossa näkyy Nörtti. Ja kuvasta viis, ennen kaikkea lähtee esittelemään salarakasta maailmalle; olkoon, että gaalassa olisi ollut vaikka vain 20 ihmistä. Sillä ei ole merkitystä. Tässä vaiheessa seksikuvaukset alkoi ahdistaa. ”Kätensä siirtyi rinnoilleni”, ”Suuni hamusi reitensä ihoa”… Noloa ja naurettavaa kioskikirjallisuutta. Lopetin blogin seuraamisen. Jossain vaiheessa kävi kuitenkin mielessä, miten menee ja kävin kurkistamassa. Ihana sunnuntai Ykkösen kanssa; se oli sitä, mitä olin blogiin kaivannut. Ei tyhmiä sanakäänteitä ja seksikuvauksia, se ei kuitenkaan oo Puuman juttu, vaan analyyttisemmät pohdiskelut, mitkä jättää myös mielikuvitukselle sijaa on. Luin muutaman jutun ja ajattelin, että ehkä tämä tästä. Ja nyt… ei. Torvea soitellen huudellaan, että minua ei pompoteta ja oli viimeinen niitti ja kommenteissa vihjaillaan silmäniskuhymiön kanssa, että Puuma onkin se, joka houkuttelee ja päästää sänkyynsä… 😀 Ei. Pari viime postausta kertoo neonvaloilla, että Nörtti pyörittää ja Puuma puutteessa vikisee ja unohtaa ikä- ja genitaalikritiikit (tai yrittää…) ja on ikäänkuin ojasta allikossa. Onnea vaan. Mitä pahempaa Nörtti vielä voi sanoa? Mikä on piste iin päälle, jos ei tuo jo ollut? En tiedä, itkeä vai suuttua ensin naisen puolesta, joka ei osaa pitää puoliaan ollenkaan ja itkeä sitten, vai mitä ihmettä. Surullista on se, että näen sussa jotain itseäni. Joissakin teksteissä ja jopa tapahtumissa. Meidän elämäntilanne vain on aavistuksen eri, eli mä en petä. Enkä anna kohdella itseäni paskasti ja usko, että kyse on rakkaudesta. Saati, että yrittäisin saada muitakin uskomaan sen. Mä toivon Puumalle kaikkea hyvää. Joko Nörtin kanssa tai Upseerin tai Urheilijan tai Lihamestarin tai Ykkösmiehen tai vaikka naapurin Maijan. Kaikkea hyvää tarkoittaa rehellisyyttä itselle, oman elämäntilanteen asettamista oikeisiin raameihin, eikä leikkimistä, että elää jotain tosi trendikästä ja perusteltua ja huippuorganisoitua kaksois- tai kolmoiselämää. Enkä tuomitse pettämistä Puuman tilanteessa, mutta se rehellisyys itselle… Se puuttuu kaikista lukemistani viesteistä. Toivottavasti sitä on viestien takana. Kaikkea hyvää. Oikeasti. (Ja tähän ei oo pakko vastata väkisin paskalla tai puolivillaisella vittuilulla, sen osaat ja se tiedetään. Voit poistaa, senkin osaat, mutta ignooratakin saa.)

  2. Siis mä-en-kestä. Nimittäin näitä kommentteja…koittakaahan kuulkaa itse kirjoittaa vuoden ajan ajatuksianne ylös ja katsokaapa sitten, onko oikeasti niin, että ette a) koskaan ajattele/tee mitään, mikä ei ole täysin loogista tai mustavalkoisen ”oikein” b) muuta koskaan mieltänne c) välttele vaikeita asioita d) ole vihaisia ja sano asioita miettimättä kaikkia mahdollisia syy-seuraussuhteita?
    Koittakaapa hetki tonkia omaa elämäänne samalla virheiden etsimisen tarmolla kuin tätä blogia. Jossa joku avoimesti kertoo vaikeistakin asioista ja valinnoista – olisitteko itse valmiita moiseen?

    Itse arvostan sitä, että blogin pitäjä kertoo, mitä oikeasti kulloinkin ajattelee, eikä yritä kaunistella asioita sen vuoksi, ettei sitten myöhemmin vaikuttaisi – mitä näitä nyt oli – narsissilta, raukalta, naurettavalta…

    Huh huh ihmiset, synnitön heittäköön ensimmäisen kiven…

    1. 😀 Huh, en itse olisi tuota paremmin voinut sanoiksi pukea!

      <3

      1. ^^Kommentoija kiteytti erittäin hyvin munkin ajatukset.

        Musta on jotenkin kauhean huojentavaa, että tässä blogissa eletään hetkessä ja annetaan elämän viedä. Välillä tuntuu, että maailmankuva minkä valtaosasta blogeista saa on hyvin hillitty ja äärimmäisen jäsennelty kokonaisuus..

        Itsellä ainakin ajatukset vaihtuu, tunteet vaikuttaa kaikkeen enkä läheskään aina, juuri koskaan pysty kovinkaan suunnitelmallisesti elämään elämääni, tuntemaan tunteitani tai jäsentämään ajatuksia..

        Miksi sitä nyt sanoisi? Ihan vaikka elämäksi, kaikkine vivahteineen.

        Kiitos huikean viihdyttävästä ja ajatuksia herättävästä blogista.

        1. Aamen. Terveisin se alkuperäinen kommentoija 🙂 Ja Puumalle tsemppiä, ihailen tapaasi jakaa asioita aidosti, kurakommenteista huolimatta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *