Sen jälkeen, kun tapaaminen on lyöty lukkoon, alkaa ihana, piinaava odotus. Puhelin käy kuumana tuhmista viesteistä; kärvistellään yhdessä ja puhutaan siitä, mitä kaikkea halutaan toiselle tehdä. Kumpikin yrittää tehdä toisen niin hulluksi kuin mahdollista – ja koska yhteisestä sopimuksesta pitäydytään abstinenssissa viikko ennen tapaamista, jokainen päivä on yhä pahempaa, suloista kidutusta.

Logistiikkapomo on verbaalisesti (jaa, olisi varmaan tässä kontekstissa pitänyt sanoa kielellisesti!) erittäin lahjakas. Hän lähettelee pitkiä ja yksityiskohtaisia, erittäin helposti visualisoitavia viestejä. Minä luen posket kuumottaen, yritän pitää kasvot peruslukemilla töissä.

Mutta hän on myös valmistautunut tapaamiseen lähes liikuttavalla huolella. Hotellivaraus on tehty hyvissä ajoin, ja olen jo ajat sitten saanut tarkistettavakseni listan mukaan otettavista lounastarpeista; “ihan vaan siltä varalta, että jos olet allerginen jollekin tai et tykkää jostain.” Cavapullokin on jo jääkaapissa jäähtymässä, vaikka perjantaihin on vielä aikaa. 

Hän ihan oikeasti panostaa tapaamiseen – se on minun mielestäni hellyttävää. Kuten myös se, että hän myöntää suoraan, että häntä “jännittää ihan perkeleesti”. Ensimmäinen kerta, hänelle. Mutta niin jännittää minuakin. Logistiikkapomo on saanut odotukseni niin korkealle, että pelottaa, täyttääkö hän ne livenä. Ja että täytänkö minä hänen odotuksensa.

Punatukkainen poika on pyynnöstäni alkanut lähetellä kännykkäselfieitä, vaikka hän ei niistä pidäkään. Ensimmäinen varta vasten minulle otettu valokuva oli otettu jossain päin Armeniaa (vai olikohan Georgiaa); kuvassa poika istuu muurilla taustallaan henkeäsalpaavan kaunis vuorimaisema. Hänellä on päällään Kathmandun Hard Rock Café t-paita ja farkut; jalassa Converset. Punatukkaisen Pojan iho on niin vaalea, että se on melkein läpikuultava.

Kuva oli otettu järjestelmäkameralla, sillä Punatukkainen Poika(kin!) harrastaa valokuvausta. (Tämän ja reppureissaamisen lisäksi hän harrastaa pienoismallien rakentamista. Awww.)

Eilen sain kaksi uutta, vastikään otettua kuvaa (niitä kännykkäselfieitä, vaikkakin “kameran laatu on niin kamala, että melkein en halua lähettää näitä”). Toisessa poika istuu sohvalla limenvihreä huppari päällä ja tukka söpösti sotkussa ja hymyilee ujosti, toisessa luultavasti sängyllään. Pyynnöstäni ilman paitaa, ja jotenkin älyttömän haavoittuvan oloisena, totisena.

Ei, hänen kehonsa ei ole kuntosalilla koulitun näköinen. Hartiansa ovat leveät, mutta muuten poika näyttää erittäin hoikalta. Ja erittäin pitkältä, kuten onkin.

Minä maltan tuskin odottaa, että pääsen käpertymään hänen maidonvalkeaa ihoaan vasten, lämmittämään häntä kehoni lämmöllä, jakamaan pehmeyteni hänen kanssaan, tuntemaan hänen haparoivat huulensa omillani, kömpelön kehonsa kehoani vasten.

Hän on täysin tatuoidun, lävistetyn ja verbaalisesti lahjakkaan Logistiikkapomon vastakohta. 

Ei, tämä ei todellakaan ole ”minun” Punatukkainen Poikani, vaan näyttelijä Stefano Masciolini. Mutta tukka on sama.