Valokuvaaja mainitsi joskus, että on aika usein perjantai-iltapäivisin yksin työpaikallaan (valokuvaus on siis vielä toistaiseksi enemmänkin harrastus kuin kokopäivätienestien tuottaja, ja hänellä on myös ihan tavan työpaikkakin; ”teknistä näpertelyä piuhojen parissa ja ohjelmointia”).

Siihen tuli sitten joskus vähän kieli poskessa heitettyä, että minähän voisin suihkaista työkylään jos tällainen iltapäivä osuisi molempien aikatauluihin – ja viime perjantaina se osui. Niinpä hyppäsin luotettavaan Volkkariini ja ajoin tunnin matkan Valokuvaajan luokse kahden tunnin varoitusajalla.

Tällä kertaa ei jännittänyt – oli vaan ihanaa nähdä toista. Valokuvaaja koppasi minut syliinsä pistäen toimistotuolinsa koetukselle (kestää näköjään 174 kilon elopainon) ja kertoi työstään, minä yritin kiinnittää huomiota tekniseen selitykseen ja samanaikaisesti pitää näppini erossa Valokuvaajan kehosta; molemmat yritykset epäonnistuivat surkeasti. Asiaa ei auttanut se, että Valokuvaajalla oli löysähköt, pehmeäkankaiset housut jalassa, jotka eivät jättäneet sijaa arvailuille kantajansa tilasta.

Jossain vaiheessa huomasin vain tuijottavani Valokuvaajaa silmiin; näin, että suunsa kävi, mutta en rekisteröinyt sanaakaan. Valokuvaaja hymähti.

”Sä et taida kuunnella enää yhtään, mitä mä yritän selostaa.”

Painoin hämilläni pääni, mutta Valokuvaaja nosti leukaani ja toi huulensa huulilleni. Suutelimme pitkään ja hitaasti ja Valokuvaaja riisui jakkuni, puraisi minua hellästi paljaasta olkapäästäni.

”Ei jää ainakaan epäselväksi, mitä sä olet vailla. Ihana nainen.” 

Tässä vaiheessa postausta minun oli tarkoitus kirjoittaa seikkaperäinen kuvailu siitä, mitä haasteita seisaaltaan yhtyminen kahdeksan sentin korkokengissä tuo, semminkin jos on asennossa, jossa kämmenet ottavat maahan jalkojen pysyessä silti suorina, mutta havaitsin, että jotenkin en ehkä haluakaan kertoa kaikkia yksityiskohtia. Täh.

Sitten oli tarkoitus kehua sellaisen työpöydän, jonka korkeutta voi säätää, etuja, eikä säästää superlatiiveja kuvaillessani, miten kiihottava koko tilanne oli. Onneksi oven sai sentään lukkoon. 

Tyydyn kuitenkin vain toteamaan, että kokemus oli ainutkertaisen herkullinen ja päättyi molemmipuoliseen ja yhtäaikaiseen kliimaksiin, jonka jälkeen Valokuvaaja siivosi sekä minut (!) että työpöytänsä. Nesteytimme itseämme pullovedellä ja pyyhimme enimmät hikipisarat hiusrajoistamme; otimme useamman post-coitaalin selfien (vain kasvoistamme, suurin osa sellaisia silmät ristissä ja kieli ulkona -hulluttelukuvia, joista tulee aina epäselviä koska kädet tärisevät naurusta) ja polttelimme useamman savukkeen salaa varastossa.

Varsinaista lounasta ei ollut kumpikaan ajatellut, joten jaoimme minun käsilaukustani löytyneen päärynän ja Valokuvaajan banaanin, vaikka kumpikin olisi kaivannut kunnon hiilarihöttöä. Istuimme räätäliasennossa varaston lattialla jostain napatun kuplamuovin päällä, ja huomautin, että päästiinhän me vihdoinkin sille piknikillekin. Valokuvaaja veti kainaloonsa ja suuteli banaaninmakuisilla huulillaan. 

Halailimme kuukauden halipulakiintiön täyteen ja suutelimme huulemme rokahtuneiksi; nuuskuttelin varastoon Valokuvaajan partaöljyn maskuliinista tuoksua (kukaan mies ei ole koskaan tuoksunut yhtä hyvälle – vähän kuin sahanpuruille ja havumetsälle ja kirpeälle syystuulelle) ja istuin sylissään, kunnes reitensä puutuivat.

Kaksi tuntia meni aivan liian nopeasti, ja aivan liian pian oli aika lähteä kotimatkalle. Keräsin alushousuni säädettävän pöydän alta, sukkahousut löytyivät Valokuvaajan näppäimistön päältä. Kauhukseni huomasin, että asukokonaisuuteni kuuluva savunharmaa paljettitoppi (minun tapani lisätä bling-blingiä muuten niin tylsään toimistouniformuun) oli varistellut prosentuaalisesti suhteellisen suuren osan paljeteistaan ympäri työpistettä; mutta Valokuvaaja virnisti kauhistukselleni ja sanoi siivoavansa ne ennen lähtöään. Jostain löytyisi varmasti rikkalapio ja kihveli. 

Lauantaina heräsin lihaskipuun. Sisäreidet, reisilihakset, pohkeet, hauikset, rintalihakset, vatsalihakset ja pakarat tuntuivat siltä, kuin olisin vetänyt tuplabodypumpin kuiviltaan maksimipainoilla. Olen ehkä vihdoinkin löytänyt liikuntamuodon, josta todella pidän; jo puolen tunnin sessiolla, ellei näkyviä, niin ainakin tuntuvia tuloksia! Taidan tehdä tästä ihan oman ohjelman Ostoskanavalle. 

Valokuvaajaa oli muuten maanantaina ruvennut spontaanisti hymyilyttämään heti työpaikalle päästyään; työpöydällään, näppäimistön vieressä, oli lojunut yksinäinen paljetti. Sama hymy leveni virnistykseksi siinä vaiheessa, kun myyntipuolen jamppa tuli auttamaan ohjelmoitujen ja koottujen yksiköiden pakkaamisessa sillä samaisella säädettävällä työpöydällä.