En minä halunnut rakastua. En oikeasti. Minun elämäni oli ihan hyvää ilmankin; oli hyvä ja rakastava puoliso, paras paikka maailmassa asua. Oli hyviä ystäviä ja kelvollisia tuttavia. Hyvä työ ja hauskoja työkavereita.

Mutta seksiä ei ollut. Oli vain kaveriparisuhde, joskin semmoinen, jossa vähän pusittiin ja halittiinkin välillä. Rutiininomaisia hyvänyön- ja hyväätyöpäivääsuukkoja. Arjen rakkautta ja yhdessä puuhastelua. Pitkän kaavan rakkautta ilman intohimoa.

Minun elämäni olisi pitänyt kelvata minulle sellaisenaan, mutta olin ahne. Halusin enemmän.

Ja nyt olen saanut enemmän, jopa paljon enemmän kuin halusin. Olen löytänyt ihmisen, joka rakastaa minua täysin sellaisena kuin olen. Aina niitä läskimakkaroita ja vaivasenluitten vinkuraan vääntämiä varpaita myöten; ensimmäisiä taputtelee ja supisee, kuinka ihanan pehmeältä tunnun, ja jälkimmäisiä suutelee, jokaista erikseen. Rakastaa minua, vaikka olen itsekäs, lapsellinen ja oikuttelevainenkin. Rakastaa, vaikka olen naimisissa ja toisen oma; rakastaa pyyteettä, eikä halua mitään muuta kuin että rakastan rehellisesti takaisin.

En minä halunnut rakastua; ei se ollut valinta. Olin kuitenkin avoin rakkaudelle, ja se löysi minut; räpytteli avoimesta ovesta sisään kutsumatta ja vähän siipirikkonakin, ja asettui olkapääni päälle istumaan, nokkaisi hellästi korvasta ja teki  pysyvän pesän sydämeeni.

Olen päättänyt lopettaa elämäni käsikirjoittamisen; ravistaa päättäväisesti irti sen ajatuksen, että elämälle pitäisi olla suunta ja suunnitelma. Haluan päästää irti hymyillen, hyväksyä sen mikä on tapahtuakseen. Olen ymmärtänyt, että se tukahduttavin virhe on sanoa “ei koskaan” ja maalata siten itsensä nurkkaan; pahimmassa tapauksessa sitten vielä huomata, että valitsi väärän värin.

Olen vihdoinkin valmis päästämään irti.

Olen vihdoinkin ymmärtänyt, että asiat eivät mene haluamallani tavalla vain, koska haluan niitten menevän niin.

Olen vihdoinkin ymmärtänyt, että muutoksen pitää tulla sisältäpäin; ettei toista ihmistä voi muuttaa vain omalla tahdonvoimallaan, tai koska se olisi kätevämpää, hioisi särmät sileiksi.

Olen ymmärtänyt, ettei olekaan minun asiani muuttaa toista; voin muuttaa vain itseäni, tai olla muuttamatta. Se on minun valintani.

Olen myös oppinut olemaan lempeä itselleni ja hyväksynyt sen, että rikkinäisenäkin minullakin on oikeus rakastaa ja olla rakastettu siten, kuin se itsestäni tuntuu hyvältä. Että minun ei tarvitse tyytyä vähempään ja junnata menemään pala kurkussa ja myllynkivi sydämen päällä. Että minullakin on oikeus onneen.

Mitä seuraavaksi? En tiedä. Toivoisin, että tietäisin – ja toisaalta kuitenkaan en. Minulla ei ole aavistustakaan, ja se on oikeastaan aika kutkuttava tunne.

Annan asioiden mennä omalla painollaan, en kiirehdi enkä painosta. Katselen, kuuntelen ja maistelen: miltä kaikki tuntuu? Pysähdyn hetkeen ja hengitän syvään. Menen sinne, minne tuuli minut kuljettaa; enkä enää haraa itsepintaisesti vastaan uppotukkina, vaan annan virran viedä lempeästi kuohuissakin.

Tästä eteenpäin suljen silmäni ja heittäydyn vapaapudotukseen; ja kun on aika lentää, luotan siihen, että siipeni kantavat.