Mitä kuuluu Muusikolle?
Muusikko rakastui (myös) Tindertipuseensa. Rakastui sillä korventavalla tavalla, jolla menettää ruokahalunsa ja yöunensa. Sillä riutuvalla tavalla, jossa maailma ei olekaan höttöä ja hattaraa, vaan yhtä piinaa siksi, että rakkauden kohde ei tunne samalla tavalla.
Ensimmäinen merkki tuli jo silloin, kun Muusikko kutsui Tindertipusen ensi kertaa asunnolleen. Yritin hieman vihjailla, että kämppää kannattaisi siivota isolla kädellä; mutta Muusikolla ei oikein ollut aikaa, ja niinpä Tindertipunen kohtasi saman kaaoksen, jonka minäkin näin vierailujeni aikana: pesemättömiä tiskejä tiskipöydällä, kurttuisia sukkia makuuhuoneen lattialla, musiikkiaiheisia lehtiä ja kirjoja sikin sokin sohvalla, tuoleilla, huolimattomasti hyllyyn heitettynä. Pölyä kaikilla pinnoilla, kitaroita, bassoja, nuotteja, keskeneräisiä sävellyksiä, puolityhijä kahvikuppeja.
Minun mielestäni kämppä näytti sellaiselta, jolta taiteilijan ja taivaanrannanmaalarin kämpän tuleekin näyttää; eikä minua häirinnyt yhtään se, että pystyäkseni istahtamaan vanuttuneelle sohvalle minun tuli siirtää pino jazzlehtiä lattialle. Ainoa puhdas esine kämpässä oli tuhkakuppi, joka oli minua varten otettu esille.
Tindertipunen otti kämpän epäsiisteyden välittömästi henkilökohtaisena loukkauksena; edes hänen vierailuaan varten ei oltu viitsitty nähdä edes sen vertaa vaivaa, että olisi imuroitu.
Kun Muusikko kertoi Tipusen vierailun jäätävästä ilmapiiristä, huokaisin salaa itsekseni. Tiesin, että heidän juttunsa ei tulisi toimimaan; sillä jos ei voi sietää epäsiisteyttä, ei voi sietää Muusikkoakaan. Niin suhteen alussa ei tulisi kokea niin suurta ärsytystä.
Nyt Muusikko riutuu vastakaiuttoman rakkautensa takia. Ja on edelleen yhdessä Tyyppinsä kanssa. Tyyppi tietää Tindertipusesta, ja hyväksyy sen, että Muusikko rakastaa toista; koska ei halua päästää Muusikosta irti. Eikä Muusikkokaan osaa olla yksin.
Minä ja Muusikko viestittelemme edelleen melkeinpä päivittäin; ja kuten ennenkin, viikonloppuisin yleensä keikkojen jälkeen, pikkutunneilla, jolloin Muusikko on hiprakassa keikka-adrenaliinista ja liian monesta backstagella nautitusta oluesta. Näinä hetkinä Muusikon sielunmaailma on niin synkkä, että minua paleltaa ja pelottaa.
Yritän tukea Muusikkoa, joka on lavalla stara, mutta yksin kaoottisessa kämpässään surullinen, melkeinpä epätoivoinen. Omasta mielestään niin valmis rakastamaan; mutta minun mielestäni ylitsepääsemättömästi hukassa oman päänsä sisällä.
Olen huolissani Muusikon mielenterveydestä, joka ei koskaan ole ollut graniitinvankka, ja jonka historiassa on pahoja paniikkihäiriöitä, päihteitä (myös niitä kovia ja kiellettyjä), lääkkeitä ja unettomuutta. Muusikko tukeutuu minuun, kysyy minulta neuvoa. Lähetän meditointimusiikkia Youtubesta kun en muutakaan voi, ja yritän rauhoitella, että asioilla on tapana järjestyä.
“Mä en tiedä mitä mä tekisin ellen voisi puhua sun kanssa. Sä olet aina jotenkin niin jalat maassa, ja uskallat palauttaa mutkin maan pinnalle.“
Kunpa Muusikko tietäisi. Jollain tapaa olen itsekin ihan yhtä hukassa.
Ja jos oikein rehellisiä ollaan, en jaksaisi ottaa toisen murheita kannettavaksi jo ennestään tarpeeksi painaville olkapäilleni. Mutta tunnen itseni taas siksi pikkutytöksi, joka saattoi puhjeta kyyneliin nähdessään siipirikon lokin tai silmäpuolen, kirppuisen kissan. Se tyttö raahasi ne eläimet kotiin äitinsä kiusaksi ja kauhistukseksi, ja yritti hoivata ne taas kuntoon, parantaa rakkaudellaan.
Ja joka kerta se tyttö kiintyi niihin aivan liikaa ja aivan liian äkkiä; vietti kaiken aikansa noitten väräjäväsydämisten puolikuntoisten kanssa, joitten silmistä paistoi kipu ja paniikki. Yritti ruokkia kertakäyttöruiskulla tai teelusikalla; nuokkui pää tietokirjoissa, kun yritti hakea lisää tietoa ravinnosta. Yritti pitää sylissä ja lämmittää käsissään; tunsi sydämen tykytyksen kämmenpohjassaan.
Aivan liian usein takapihalle haudattiin taas yksi piskuinen pahvilaatikko, ja aivan liian usein äiti sai vastata kyynelsilmäisen tytön kysymyksiin elämän ja kuoleman epäreiluudesta.
Joskus ne haavat vain olivat niin syvällä, ettei suurinkaan rakkaus niitä voinut parantaa.
