Olen retkahtanut Muusikkoon samalla intohimolla kuin parikymppisenä retkahdin Robbie Williamsiin (joka silloin vielä halusi viihdyttää eikä ollut vielä kerännyt sympatiaraskauskiloja).

Mitä enemmän hänen kanssaan viestittelen, sitä enemmän minua pelottaa. Luulin aina, että Ykkösmies on minun sielunkumppanini; minun paras mätsini koko universumissa. Mutta nyt Muusikon kanssa synkkaa niin hyvin, että jos olisin viisas, viheltäisin pelin poikki jo ennen tapaamista.

Olemme nyt viestitelleet tiiviisti viikon; onpa mukaan mahtunut pari puolen tunnin puheluakin, joitten aikana…krhm…harrastimme aktiviteettejä, jotka johtivat molemminpuoliseen mielihyvään.

Lisäksi KIK on ollut kuumana salaviesteistä aina keikkapaikan vessassa otettuihin kuviin. 

Eilen Muusikko pyysi, että sanoittaisin hänelle kappaleen. Tein työtä käskettyä, riipustelin pyykinpesun lomassa riimejä, enkä saanut unta, kun odotin hänen vastaustaan. Pelkäsin, että sanat pelottaisivat hänet pois; ne olivat sieluni vereslihaa, paljasta ja paljastavaa. Mutta Muusikko piti sanoituksistani ja kehui kertosäettäni. Aikoi tulostaa sanat ja kantaa niitä mukanaan, tapailla niihin melodiaa.

Olen myös kuunnellut korvani verille hänen omia kappaleitaan paljon yli suositellun volyymin; Muusikko tekee punk-henkistä musiikkia, äänensä on raaka ja rosoinen, saa kylmät väreet kulkemaan kehollani. Hän laulaa rajusti rakkaudesta, ja saa minun kehoni särkemään kaipauksesta kosketukseensa.

Olemme puhuneet kirjoista, jotka koskettivat meitä. Nancy ja Christiane F olivat molemmat kirjoja, joita luimme uudelleen ja uudelleen lukioikäisinä monen monituista vuotta takaperin teiniangsteissamme; kyseiset kirjat jättivät meihin suunnattoman vaikutuksen.

Puhuimme Sex Pistolsista ja Sidin ja Nancyn suhteesta; alkoholista ja huumeista. Minun teinipunkkarisieluni heräsi taas muistelemaan kaikkea sitä nuoruuden kapinaa, sitä sielun paloa, jota vain itseään kaikkitietäväksi luuleva nuori ihmisenalku voi kokea, ennen kuin elämä arkipäiväistyy ja huomataan, ettei taivas olekaan rajana.

Näen taas värejä mustavalkoisessa maailmassa. Ne ovat niin selkeitä ja kirkkaita, että kurkussa kuristaa. Minä pelkään tavata muusikkoa; pelkään, että hän on kasvotusten vielä uskomattomampi kuin puhelimessa; pelkään, että hänen syvältä kumpuava, hieman käheä naurunsa saa minun sieluni heittämään volttia, ja että hänen taitavat sormensa koskettavat minussa juuri niitä oikeita kieliä.

Perjantaina hyppään autooni ja ajan melkein parin tunnin päähän asunnolleen.