Ykkösmies koti-isänä

Tai no joo, isänä ja isänä, ellei koiria lasketa. (Joskus olen tosin saanut sen kiinni lämmittämästä ruokaa koirille samalla niille jutellen; “jos vielä vähän maltatte, niin isi lämmittää ruuan kunnolla, sitten se on toooodella hyvää, nami-nami” – joten ehkä ne sittenkin lasketaan.)

Ykkösmies on nyt ollut kohta viikon “pakkolomalla”. Irtisanomisen kanssa oli ongelmia, sillä yritys oli täytellyt jotain papereita väärin, joten saneerauspäätös viipyi. Asiaa ei auttanut sekään, että työntekijät vastustivat saneerauspäätöstä kahdesti, että yritys oli ilmeisesti ollut luova tuloslaskelmien kanssa, ja että ammattiliitto puuttui lopulta peliin.

Lopulta Ykkösmies allekirjoitti tarvittavan paperin ja sai liiton avulla neuvoteltua jopa jonkin verran oravannahkoja mukaansa; paperi allekirjoitettiin vasta tässä kuussa, ja irtisanomisaika alkaa raksuttaa vasta ensi kuun alusta. Ykkösmies on siis vielä yrityksen palkkalistalla huhtikuun loppuun saakka.

Yritys päätti kuitenkin, että tulee huokeammaksi pitää Ykkösmiestä kotona täydellä palkalla, kuin antaa hänen huristella ympäriinsä firman autolla ja puskea ylitöitä. Viime viikon perjantaina Ykkösmies tuli viimeisen työpäivän jälkeen kotiin kukkapuskan kanssa ja toivotti minulle hyvää ystävänpäivää jo etukäteen. Kortissa luki “Kiitos työpanoksestasi kaikkien näiden vuosien aikana.” (Oletin, että se tarkoitti parisuhteemme eteen tekemääni työtä. Ehe-ehe.)

Olivat antaneet töistä kukkia läksiäislahjaksi. Raavaille duunarimiehille.

“Koti-isä” on tällä viikolla käynyt kaupassa, laittanut ruokaa, siivonnut keittiön  ja sekä pessyt että lajitellut pyykit. Kaikki pyykit. Pyykkikori on tyhjä, mitä ei minun regimeni aikana ole tapahtunut koskaan (aina sinne jää vähintään pari valkoista t-paitaa odottamaan koneentäydellistä valkopyykkipesua, ja se yksi leskeksi jäänyt sukka, joka edelleen hartaasti jaksaa uskoa parinsa palaavan kuolleista).

Sen lisäksi ulkovajasta on siivottu kolme neljäsosaa ja korjaamista odottanut suihku (jonka minä hajotin) on korjattu. Saunan viime kesänä rakennetulle terassille oli ilmestynyt sadevesiränni ja –tynnyri.

Minä olen tällä viikolla…ööö käynyt töissä ja juonut vähän viiniä.

Puumalla on nyt kissanpäivät. 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe

Vanhenemisesta ja sielunkumppanuudesta

Istuin toimistolla ja satuin katsahtamaan ulos ikkunasta samaan aikaan, kun sitä ohitti reipas ja harmaahapsinen sauvakävelijöitten armeija. Naisilla oli raikas puna poskilla – sellainen, jonka saa vain raittiista ulkoilmasta – ja he nauroivat kävellessään; joku leideistä oli ilmeisesti tokaissut jotain koomista.

Vääräleukainen, minua nuorempi miespuolinen kollegani seurasi katsettani, ja tokaisi:

“Noh, ei enää kuukauttakaan, niin voit liittyä joukkoon!”

En ole salaillut ikääni koskaan, ja kaikki kollegani tietävät, että täytän piakkoin neljäkymmentä vuotta. Minulla ei ole ikäkriisiä. Ei ole. Ja työtoverini tietävät sen – muuten tuommoinen heitto olisi ollut vähintäänkin tulenarka. Yhdyin siis osaston nauruun ilman väkinäisyyttä.

Minä itseasiassa odotan syntymäpäiviäni. Niissä ei ole mitään synkkää; päinvastoin. Olen harjoitellut tulevaa vanhenemista tituleeraamalla itseäni jo viimeiset puoli vuotta nelikymppiseksi. Ja itseasiassa se on rajapyykki, jonka haluan ikuistaa.

Ykkösmies on järjestänyt minulle syntymäpäivälahjaksi burlesque-kuvauksen. Tiedän, että kehoni on kaukana täydellisestä; mutta tiedän myös, että se on nyt kauniimpi kuin vaikka viitisen vuotta sitten, ja varmasti kauniimpi kuin sitten, kun täytän kuusikymmentä. Haluan katsoa kahdenkymmenen vuoden takaista itseäni, ja olla tyytyväinen, että kuvat otettiin.

Burlesque-kuvauksen jälkeen on iltaohjelman aika. Ykkösmies järjestää minulle yllätysjuhlat, jotka eivät tietenkään ole yllätys, sillä en siedä yllätyksiä kovinkaan hyvin. En voisi kuvitella mitään kamalampaa kuin istua pieruverkkareissa sohvalla tukka einsteinkampauksella, ja tupa täyttyisi yhtäkkiä juhlapukuisista ystävistä. Haluan valmistautua, olla parhaimmillani; näyttää, että olen vielä “tässäkin iässä” ihan salonkikelpoisen näköinen.

Minä nimittäin tiedän, että olen nyt, nelikymppisenä, naisellinen ja haluttava; kauniskin. Minkä painovoima varastaa, sen itsetunto antaa takaisin; ja niin kaikki pysyy aina balanssissa.

Minä tiedän sen, mutta se unohtuu niin kovin helposti niinä hetkinä, kun hellät kosketukseni torjutaan selänkäännöllä. Ja se tekee joka kerta ihan yhtä kipeää.

Ei meistä näy päällepäin, että emme  harrasta seksiä päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain. Kukaan ei minua katsoessaan näe, että olen viimeksi ollut intiimisti oman aviomieheni kanssa viime vuoden lokakuussa. Olemme edelleen onnellisia niin kaksin kuin porukassakin; me kaksi ihmistä, joilla on yhteinen mieli. Joskus ystävättäreni puuskahtavat hieman kateellisinakin, miten onnellinen minun täytyy olla, kun olen löytänyt sielunkumppanini; ja miten hyvin me täydennämme toisiamme.

Niinhän me täydennämmekin. Todella, todella usein käy niin, että sanomme saman asian täysin samaan aikaan ja samoilla sanoilla. Naapurin vanhempi poika kutsuu meitä siksi kaksosiksi. Se on hänen mielestään joskus jopa hieman pelottavaakin; että voimmekin olla niin samalla aaltopituudella.

Miksei se aaltopituus sitten kanna makuuhuoneeseen asti? 

intimacy.gif

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe