Vanhenemisesta ja sielunkumppanuudesta

Istuin toimistolla ja satuin katsahtamaan ulos ikkunasta samaan aikaan, kun sitä ohitti reipas ja harmaahapsinen sauvakävelijöitten armeija. Naisilla oli raikas puna poskilla – sellainen, jonka saa vain raittiista ulkoilmasta – ja he nauroivat kävellessään; joku leideistä oli ilmeisesti tokaissut jotain koomista.

Vääräleukainen, minua nuorempi miespuolinen kollegani seurasi katsettani, ja tokaisi:

“Noh, ei enää kuukauttakaan, niin voit liittyä joukkoon!”

En ole salaillut ikääni koskaan, ja kaikki kollegani tietävät, että täytän piakkoin neljäkymmentä vuotta. Minulla ei ole ikäkriisiä. Ei ole. Ja työtoverini tietävät sen – muuten tuommoinen heitto olisi ollut vähintäänkin tulenarka. Yhdyin siis osaston nauruun ilman väkinäisyyttä.

Minä itseasiassa odotan syntymäpäiviäni. Niissä ei ole mitään synkkää; päinvastoin. Olen harjoitellut tulevaa vanhenemista tituleeraamalla itseäni jo viimeiset puoli vuotta nelikymppiseksi. Ja itseasiassa se on rajapyykki, jonka haluan ikuistaa.

Ykkösmies on järjestänyt minulle syntymäpäivälahjaksi burlesque-kuvauksen. Tiedän, että kehoni on kaukana täydellisestä; mutta tiedän myös, että se on nyt kauniimpi kuin vaikka viitisen vuotta sitten, ja varmasti kauniimpi kuin sitten, kun täytän kuusikymmentä. Haluan katsoa kahdenkymmenen vuoden takaista itseäni, ja olla tyytyväinen, että kuvat otettiin.

Burlesque-kuvauksen jälkeen on iltaohjelman aika. Ykkösmies järjestää minulle yllätysjuhlat, jotka eivät tietenkään ole yllätys, sillä en siedä yllätyksiä kovinkaan hyvin. En voisi kuvitella mitään kamalampaa kuin istua pieruverkkareissa sohvalla tukka einsteinkampauksella, ja tupa täyttyisi yhtäkkiä juhlapukuisista ystävistä. Haluan valmistautua, olla parhaimmillani; näyttää, että olen vielä “tässäkin iässä” ihan salonkikelpoisen näköinen.

Minä nimittäin tiedän, että olen nyt, nelikymppisenä, naisellinen ja haluttava; kauniskin. Minkä painovoima varastaa, sen itsetunto antaa takaisin; ja niin kaikki pysyy aina balanssissa.

Minä tiedän sen, mutta se unohtuu niin kovin helposti niinä hetkinä, kun hellät kosketukseni torjutaan selänkäännöllä. Ja se tekee joka kerta ihan yhtä kipeää.

Ei meistä näy päällepäin, että emme  harrasta seksiä päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain. Kukaan ei minua katsoessaan näe, että olen viimeksi ollut intiimisti oman aviomieheni kanssa viime vuoden lokakuussa. Olemme edelleen onnellisia niin kaksin kuin porukassakin; me kaksi ihmistä, joilla on yhteinen mieli. Joskus ystävättäreni puuskahtavat hieman kateellisinakin, miten onnellinen minun täytyy olla, kun olen löytänyt sielunkumppanini; ja miten hyvin me täydennämme toisiamme.

Niinhän me täydennämmekin. Todella, todella usein käy niin, että sanomme saman asian täysin samaan aikaan ja samoilla sanoilla. Naapurin vanhempi poika kutsuu meitä siksi kaksosiksi. Se on hänen mielestään joskus jopa hieman pelottavaakin; että voimmekin olla niin samalla aaltopituudella.

Miksei se aaltopituus sitten kanna makuuhuoneeseen asti? 

intimacy.gif

Kommentit (13)
  1. Hei,
    meilläkin on seksi vähentynyt tasaiseen tahtiin miesystäväni kanssa, vaikka yhdessä olemme olleet vasta muutaman vuoden ja alussa olimme niin tyytyväisiä siitä, että molemmille seksi on oleellinen ja hyvin tärkeä osa suhdetta. Aiemmissa suhteissa olimme molemmat kokeneet hellyyden ja intohimon puutetta, mutta nyt piti asioiden olla erilailla.. Minä tunnun aina olevan aloitteentekijänä, onneksi useimmiten siihen ilolla lähdetään mukaan. Mutta useasti hän on myös liian väsynyt tai kiireinen. Monesti seksi loppuu liian nopeasti ja on yksipuolista (hän saa mitä haluaa). Mieheni tekee todella paljon töitä ja stressaa niistä myös. Työ on hänelle intohimo, mutta myös aivan liian kuluttavaa ja vie liikaa vapaa-aikaa (viikossa on ehkä hyvällä tuurilla 1 ”vapaapäivä” ja työpäivät venyvät 12+ tuntisiksi kun kotonakin tehdään töitä). Hän on noin 45 vuotias ja varmaankin myös testosteronitasot alkavat vähitellen laskea, mutta suurin syy lienee tuo stressi ja väsymys. Olemme keskustelleet asiasta ja hän on kertonut asian häiritsevän häntä itseäänkin ja kokee haluttomuudestaan huonoa omaatuntoa. Syyksi kertoo työstressin, enkä näe syytä epäillä tätä – puhumme hyvin avoimesti kaikesta ja muuten suhteemme on todella lämmin ja rakastava. Olen selittänyt, tosin laajasti vasta hetki sitten, kuinka perinpohjin koen tilanteen ahdistavaksi. Torjunnat ja ns. huolimaton seksi, syövät itsetuntoani pahasti. Onneksi välillä on kausia, kun kaikki toimii, mutta sitten asiat palaavat ennalleen. Turhauttavaa!

    Ehkä teilläkin on samaa vikaa? Kun miehesi on vielä juuri irtisanottu.. valitettavasti en vain tiedä mitä asialle voi tehdä. Muuta kuin keskustella. On se ainakin tuonut meitä tunnetasolla vieläkin lähemmäksi toisiamme ja ehkä siitä puhumisesta kuitenkin on pidemmällä aikavälillä hyötyä. Mutta, I feel you.

  2. Olen saman ikäinen, mutta en juuri myöskään tunne mitään suurta kauhua neljänkympin vuoksi. Useimmat kaverinikin ovat siitä selvinneet. Nelkyt on uus kolkyt ja keski-ikä alkaa 65 ikävuoden tienoilla about. Olen mielestäni myös paremmassa fyysisessä kunnossa kuin aikoihin.

    Intohimon puutteesta pitkässä suhteessa: oma parisuhteenihan on kuralla melko nasakasti, mutta on sillä hetkensäkin. Yhä. Minä en koskaan sano mieheni kanssa samaa asiaa yhtä aikaa eikä elävä erkkikään kutsuisi meitä kaksosiksi. Pidän eroavaisuuksiamme syynä siihen, että ylipäänsä olemme vielä yhdessä (kiikun kaakun tosin). Vastakohdat täydentävät toisiaan, mutta myös tekevät toisensa hulluksi.

    Enemmän samantahtisuutta ja sielujen sympatiaa koen koirani kanssa: se ymmärtää aina, milloin on aika vetäytyä lukemaan kirjaa. (Ei koira lukea sentään osaa, mutta tulee aina seuraksi.)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *