Silmiini sattui aamukahvia hörppiessä iltapäivälehden juttu, jossa aviomies niinsanotusti salamaerosi vaimostaan; ilmoitti tälle vain yhtenä kauniina päivänä, että meidän 25 vuoden avioliitto on ohi, minulla on ollut viimeisen puoli vuotta toinen suhde.

Luin juttua pala kurkussa; miten kukaan voi olla noin ilkeä.

Ja sitten tajusin. Minä olen ollut. Ykkösmieskin on. Ainoastaan sillä erotuksella, että me molemmat kipuilimme huonoissa suhteissamme pitkään ja myöskin toimme sen verbaalisesti julki yhä uudelleen. Turhaan. Silti se lopullinen ero tuli vastapuolille täytenä yllätyksenä ja puun takaa.

Olin ensimmäisessä pitkässä suhteessani, jonka aloitin 16-vuotiaana. Täysi-ikäistyttyämme menimme kihloihin, muutimme uuteen kaupungin vuokrakaksioon ja vietimme elämämme ensimmäisen viikonlopun avoparina kynttilänvalossa, sillä teinit eivät olleet ikinä kuulleetkaan sähkösopimuksesta.

Vähän päälle parikymppisenä kyllästyin välivuosijumitukseen ja menin opiskelemaan. Maailmani muuttui, avartui. Avomies istui kavereineen yhäkin välivuosiloukussa, teki kolmivuorotyötä ja pelasi kavereittensa kanssa illat läpensä tietokonepelejä. Minä kyllästyin, tuskastuin ja viehätyin muista ihmisistä. Yritin puhua, halusin että suhteemme muuttuu. Ei se mihinkään muuttunut. Olimme kasvaneet eroon toisistamme.

Yhtenä päivänä bussissa matkalla koulusta kotiin minä sen päätin. Soitin äidille ja kysyin, saanko tulla takaisin kotiin. Pakkasin muutaman matkalaukullisen vaatteita ja asetin ne kliseisesti eteiseen odottamaan kihlatun kotiinpalua.

“Oletko lähdössä matkalle?”

En, mä muutan takaisin mutsin luo asumaan. Meidän suhde on ohi. Mä jätän sut nyt.

Iso mies musertui, mutta en jäänyt lohduttamaan. Oli pakko päästä pois, heti. Myöhemmin sitten puhuttiin.

Ykkösmies soitti silloiselle avovaimolleen, jonka kanssa yhteistä taivalta oli takana jo 16 vuotta, Oslosta. Olimme siellä yhdessä viettämässä salaista viikonloppua miehen työkeikan päätteeksi. Mies ilmoitti puhelimitse, että on tulossa kahden päivän päästä kotiin uuden naisensa kanssa. Että on parasta alkaa etsiä uutta asuntoa.

Voin vain kuvitella, miltä naisesta tuntui.

Otin asian puheeksi Ykkösmiehen kanssa hiljattain; osaksi myös siksi, että alitajuisesti minua pelotti, voiko sama tapahtua minulle. Entä, jos työkeikan päätteeksi puhelin ei soikaan kuulumisien vaihtelun takia, vaan siksi, että minusta on viimeinen käyttöpäivä ohi?

Ykkösmies rauhoitteli. Me sovimme hyvin yhteen, eksän kanssa ei sovittu. Liian nuorina aloitettiin, eikä älytty lopettaa ajoissa, koska niin ei kuulunut tehdä. Mutta uusien työtehtävien myötä maailma avartui Ykkösmiehellekin, kodin seinät alkoivat kaatua päälle. Avovaimo ei halunnut muuttua miehen mukana, hänen maailmansa pysyi pienenä ja ahdasmielisenä.

Kysyin Ykkösmieheltä, että eikö ollut törkeää lopettaa niin pitkää liittoa puhelimitse. Ykkösmiehen mielestä ei ollut juurikaan eroa siinä, lopettiko jutun puhelimitse vai kasvotusten. Eron piti olla nopea ja kerrasta poikki, Ykkösmies selitti; sillä muuten elämästä olisi tullut yhtä helvettiä saman katon alla.

Meillä on mielikuvia siitä, miten ihanne-eron tulisi mennä; miten suhde tulisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan lopettaa niin, että kumpikin pystyisi käsittelemään asian mahdollisimman hyvin. Mutta harvoinpa se taitaa elämässä ihan noinkaan mennä. Ero on suurimmaksi osaksi ikävä asia, ja tulee varsin usein toiselle osapuolelle yllätyksenä, vaikka kuinka olisi sitä ennen puhuttu, että jompi kumpi ei ole onnellinen. Kai ne kumppanit sitten vaan luottavat siihen, että toinen ei viitsi eikä jaksa hakea aktiivista muutosta, ellei siihen akuuttia (fyysistä) tarvetta ole.

Ykkösmiehen tapauksessa eksä suivaantui niin, että jouduimme ensimmäiset puoli vuotta pysyttelemään poissa varjoisilta kujilta; hän oli alkanut levittää huhuja Ykkösmiehen väkivaltaisuudesta. Pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat toisensa, tämä tarkoitti sitä, että Ykkösmies oli fyysisen väkivallan uhkan alla; ja minä uutena naisena myös. 

Pohdin yhä, miten eron olisi voinut hoitaa eri tavalla. Ei ehkä mitenkään.