Kristaliina kirjoitti eilen tontillaan ystävistä ja ystävyydestä; siitä, että yhteydenpito ei ole (varsinkaan lapsiperheellisenä) aina niin helppoa, mutta että sydänystävät – ne muutamat – pysyvät vaikka ei päivittäin heidän kanssaan kommunikoisikaan.

Aloin miettimään omaa “ystävätilannettani”. Ne vähäisetkin jäivät sinne pääkaupunkiseudulle, ja kun muutin Ykkösmiehen perässä jouduin tilanteeseen, jossa liki kolmekymppisenä olin yhtäkkiä keskellä minulle ennestään tuntemattomia ihmisiä. Minulla ei ollut useamman sadan kilometrin säteellä ketään, jota olisin voinut tituleerata ystäväkseni.

Itseasiassa – Ykkösmiehen ollessa työmatkoilla (tuolloin useita viikkoja peräjälkeen) minun viikon kohokohtani oli perjantai-illan Skypepuhelu parhaan ystäväni kanssa. Otettiin viiniä ja lätistiin kaikesta maan ja taivaan välillä. Virtuaaliryyppäystä; laihahko kompensaatio kaikille niille viikonlopuille, kun huristelimme ympäri Helsinkiä taksilla ja mätimme Bottalla pilkun aikoihin poropizzaa aavistaen, että sekään ei pelasta tulevalta krapulalta.

Ystävä silti, edelleen. Aina. Välimatkasta huolimatta.

Pikkuhiljaa sitten tutustuin paikallisiin; Ykkösmiehen ystävien tyttöystäviin, naapureihin.

Ja olin uuden dilemman edessä.

Jos olet seurustelusuhteessa ja se ei toimi, voit vain sanoa että sori; tämä ei toimi ja olisiko parempi erota ystävinä (mikä siis tarkoittaa että pistetään suhde poikki eikä nähdä enää koskaan). Mutta miten dumppaat ihmisen, joka pitää sinua jopa hyvänä ystävänään, mutta jota et itse voi sietää silmissäsi?

Yhdellä näistä alkuaikojen uusista ystävättäristä oli tapana lainata minulta rahaa. Harmi vaan, ettei koskaan ”muistanut” maksaa lainaamiaan rahoja (joita kipeästi olisin tarvinnut) takaisin.

Toinen oli patologinen valehtelija. Siinä vaiheessa kun tarina kertoi että hän oli tappanut karhun paljain käsin, aloin aavistella että nyt ei ehkä ihan se kirkkain lamppu enää vintillä valaise.

Kolmas oli puhelias; mutta ei puhunut mistään muusta kuin omista (parisuhde)ongelmistaan. Tajusin muutaman tapaamisen jälkeen, että niitten aikana en hymyillyt kertaakaan, ja että tapaamisten jälkeen olin poikkeuksetta erittäin ahdistunut. Aina piti puhua vakavia, ja vain hänen tilanteestaan. Hauskoja kahvitteluhetkiä ja kepeitä keskusteluja ei hänen maailmassaan ollut olemassakaan. Olin kuin laskiämpäri, johon kaikki kuona tyhjennettiin.

Neljäs päätyi jotenkin aina nolaamaan minut julkisesti valittamalla henkilökunnalle saamastaan palvelusta. Lounaalla tarjotussa leivässä oli liian kova kuori; vesilasissa oli näkymätön tahra ja kahvi oli kitkerää. Halusin aina vajota maan alle myötähäpeästä.

Viides, sinkkutyttö, oli niin keskittynyt omaan scorettamiseensa, että ollessamme viihteellä ei kiinnostanut mitä minä paikasta pidin; mikäli siellä ei ollut potentiaalisia poikaystäväehdokkaita, paikkaa piti vaihtaa lennosta. Vielä haastavamman tilanteesta teki sen, että tyttö oli itse ehkä kuutonen, mutta kelpuutti keskustelukumppaneikseen vain kiitettäviä. Ysi miinuskaan ei varmaan enää olisi kelvannut. Lopputulos: missään paikassa ei koskaan ollut potentiaalisia poikaystäväehdokkaita, sillä ne jotka tulivat juttelemaan, eivät kelvanneet; ja ne jotka olisivat kiinnostaneet, eivät puolestaan olleet kiinnostuneita.

Jossain vaiheessa tajusin, ettei minua voisi vähempää kiinnostaa tavata näitä ”ystäviä”. Perjantai-iltaisin pysyin mieluummin yksin kotona viinipullon ja Guitar Heron (!!) kanssa; keksin tekosyitä miksi en halua tavata, perun viime tipassa jo suunniteltuja menoja koska ei vaan huvittanut. Aloin jo epäillä että minussa on jotain vikaa; mikä todennäköisyys on sille, että kaikki hiljattain tapaamani ihmiset ovat minulle jotenkin vääriä? Miksi en tule kenenkään kanssa toimeen? Olenko tosiaan tilanteessa, jossa minulla on muka varaa valita, kenen kanssa vietän aikaani?

No totta munassa. Ei ole pakko, jos ei halua. Mieluummin sitten vaikka yksin.

Ja onhan minulla ystäviä. Ykkösmies. Kumppanini ja paras kaverini. Nörttipoika; rakastajani ja ystäväni. Yksi älyttömän teräväkielinen bloggaaja Savon seudulta, jota en kyllä koskaan ole nähnyt livenä, mutta jonka kanssa pidetään yhteyksiä Facebookin ja Whatsappin avulla – kutsu luokseni visiitille on yhä voimassa.

Ja se yksi leidi ja ex-kollega, joka asuu samalla paikkakunnalla ja johon luotan täydestä sydämestäni.

Naapurin pojatkin. Olisin yksinäisempi ja onnettomampi niitten ”vanhojen uusien ystävien” seurassa.

Onko muilla samankaltaisia kokemuksia ystävyyssuhteista, jotka on pitänyt pistää poikki syystä tai toisesta? Miten handlasitte homman?